Usein sitte ehtoisilla
Tulen, tultua tyvenen,
Lahti, luoksesi lähenen
Katselemaan kasvojasi
Puhtahassa peilissäsi,
Aurinkota armiasta,
Josta muistuu mieleheni
Armas armon aurinkoinen,
Ylhäält' Isän istuimelta
Koriasti koittavainen,
Peiliss' sitä puhtaammassa
Poikans' pyhässä povessa.
[Ruotsiksi julkaisi hän "Tidn. i andl. ämnen" 18 8 N-o 50 tämän runon.]
Paitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja sekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden viimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin suomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä, tapaamme "Hengellisissä sanomissa" muidenkin sepittämiä runoja. Nimimerkillä —n. —r. — silminnähtävästi joku suomalainen pappi Inkerinmaalla — ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin alkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan vastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä, että se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti Lyytisen runon "Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä vuodesta monen hallavuoden jälkeen", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o 36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa suhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset saivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille runoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon enemmän kehotusta kuin moitetta: "Hyvä olisi, jos halulliset virtten tekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia ohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus mainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen), luonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin. Mutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa ja tottumusta — ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä vähällä vaivalla käsitä". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]
Verrattuna "Hengellisiin sanomiin" on "Tidningar i andliga ämnen" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti Stenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet, löytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m. senkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki lainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein oudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja sepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua. Muussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin kohdellut "Hengellisiä sanomia". Niihin näet ei ole otettu kaikkia ruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia, vaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä, "Oulun viikkosanomista", "Mehiläisestä" sekä Ruotsin ja Saksan aikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia. J. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta kristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa kiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut oikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä kirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja muukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus kykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset tarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja uusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen tämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt heränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan, jotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se vanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta etsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä: "Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen nimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki lukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan, vaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi lukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon silmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi sanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä minun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä luopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan korjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi, jotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi asianomaisten silmät". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836 (Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti Nohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten suorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä, joista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana "lähetetty", jonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin Lagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään merkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J. Fr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa, vaan sai kieltävän vastauksen. "Emmehän kokoa lehtiä ajallisia kuolemattomuuden seppeleitä varten" kirjoitti Lagus, "ja jos niitä pyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden halvimmat lehdet". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään kuitenkin, että kirjoitukset "Mikä on oikea kristillisyys?" ja "Herätys", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun kynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] "Epäusko ja sen hedelmät", "Miten voin päästä uskoon Kristukseen?", "Getsemane" sekä "Kristinuskon ikäluokat", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan, [Seuraamme tässä "Tidningar i andl. ämnen", koska "Hengellisiä sanomia" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi kaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat siksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä suurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan pappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut otteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut tekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.
"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko valmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä todistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo, että syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen saarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon hänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen petolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua, että Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo johdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta, joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne, jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä, uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa, suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa, hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä, jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin ja opetettaisiin Jumalan sanaa, — — — niin ei kansaparka — — — sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]
"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä, kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä sanomissa).]
"— — — Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme, että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi, jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti tarjona. — — — Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja. Joukko lähenee — mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä? Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö, että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja Hengellisiä sanomia n:o 22.]
"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista, lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. — Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä, josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata, että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa, semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään julkisessa opetuksessa. — — — Varma on, että se uskonnollinen henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. — — — Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen, joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia n:o 25-26.]
Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää, elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy, tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille; uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta, nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius, joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko, etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia. Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä, jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia, ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä. Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä, vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta, ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä, varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta, mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna, kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti, elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta. Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi? Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä on, että tahdotaan sulkea minut pois toimituksesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin, Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään, mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]
Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr. Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta, kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina, siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet — — —. Joka kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia, hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. — — — Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. — — — Tehkäämme minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen minne tahansa. — — — Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m. Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]