Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus, sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia, joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä, tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta", "Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI, 263.]

Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin. Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v. 1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa", "Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä profeetoista".

Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin, J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana "lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian, eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä" [Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J. Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki, mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. — — — Jos tämä laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy. Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? — — — Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki, minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan, huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä ja hänen onnettomuutensa".

Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja, sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia. Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.

Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille, oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja liejupaikat perustamatta — ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää kieltäytyy antamasta sen tekijöille.

* * * * *

Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen, missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea. Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin. Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä "Evangeliskt Veckoblad". "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.

II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja "synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.] Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin. Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet, joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa, eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme, että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg, kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati, oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] — päinvastoin piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana — mutta antiikin runollisen kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle, levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa; se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken, mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi, kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. — Mutta samassa kun ihminen huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet — legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden vaatimusten sattuvaa torjumista?".