Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa" uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V. Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä, mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo. Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa, vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa, muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan, täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo, kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa, sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta" ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon, joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin, maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys, johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää, oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka aivan vastakkaiseen suuntaan.
Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on saanut mitä huomattavimman sijan.
* * * * *
Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset, ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.
Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä, viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa. Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa", herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.
Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä. Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä — "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee. "Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt" — niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä — "sieluni pimittyi, viha valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen" lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja karkoitat aamun enkelit puistosta".
Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa, vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt, kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta — epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa, hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää, elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys, missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa". He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa. Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt, ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut maasta ja kohonnut auringon tuleen — silloinko sitä rakastaisin? Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!" "Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. — — — He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi: Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".
Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne, hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta", kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen, maailman, maailmojen takaa — mitä on hän löytävä muuta kuin minkä hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä". Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät tuntuvat pitkiltä.
Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi. Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös, kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa", sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan" pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus, ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle, sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.
Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla: [Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]