"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäs' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas".
Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut, kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua, että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin. Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin. Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on tämä väittely niin huomattava.
Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on". — — — "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" — — — "Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta, niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän kruunusta?" — — — "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". — — — "Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää — — jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä!" — — — "Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, — — — Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. — — — Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. — — — Kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista". — — — "Te näytte pitävän varmana, että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta, että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta', että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?' — Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'. Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa — — — voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?" — — — "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo'."
Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida, niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen". Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella, että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle, itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta, kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee, lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" — "mutta" lisää hän heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen, mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä — hänen tapansa ei ollut kierrellä — mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen, sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan, vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras, vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei suinkaan vähennä sen arvoa.
Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa, samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä". Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan, jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä, missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi. Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella, että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna, raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni, ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan, taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti rakastaminen, oikein toimiminen — siinä se ijankaikkinen autuus, jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman alttarille".
Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa. Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.
Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan. Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.
Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.
Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä (Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa, osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn, vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. — Odottamatonta on, että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen. Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius, joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä koskevan riidan uudistaminen — riidan, joka on käynyt katkeraksi ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]