Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus. Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli, jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.

Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin, kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J. Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut. Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä, milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee, kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa. Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä, vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea, ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa; että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman, sillä minä olen pyhä — — —. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, muutoin sinut kaadan. Tämä on herätystä, eikä kukaan, joka ei ole sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.' Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat, että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".

Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa, väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. — Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning 1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27; Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27; Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o 1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]

"Ei ollut vähän melua siitä tiestä".

XXV.

Hedbergiläisen riidan alku.

Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut, ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta. Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset. Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja ylistää." [Akiander VII, s. 322.]

Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha. Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää. Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.

Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti, niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut, ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme, onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. — Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme, me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä 'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: 'mitä meidän pitää tekemän?' Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet, koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan Karitsan tykö. — Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin — niin arvelen minä — on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta? Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat? Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas, uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän 'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä. Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja) Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen uuteen syntymiseen." — Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä". [Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]

Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon omistamisesta.