Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai. Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu "nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava, puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin "Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" — "Pietismi tahtoo välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata." ["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347; Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91; "Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]
Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa, painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään. Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet, varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä, millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa, saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan, lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat maan suola." ["Hvilka äro och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]
Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen nimenä on: "Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen". Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V. Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842. Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät, ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin "erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.
Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan "Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet, vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että —s —gh väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".
Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri, jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi 1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi, kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52 sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen, että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä, näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani, itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi, mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi, amen'. — Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi muuta kuin itkeä — ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani, tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen maailmanlapsen rauhaan".
Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa, ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan pelipöytään?"
Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä. Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843. Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä, mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan, siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne — sen tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt — selittää, miksi pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." — Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä "vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista vaikuttimista.
"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844 ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen "alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin rikoksiin.
Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta, jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa. Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen: "Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".
Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi. Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta. Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän, "oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi, kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden, ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".