Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta, koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies, niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut, menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.

Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät. Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.

XXVI.

Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.

Oli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja oli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen F. H. Velleniuksen virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen kuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut pois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa, jos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi vedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja raamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi iloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä häntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta, johon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy otaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt senkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan niin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa sopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta näet kuuluu: "Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin) uskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta niille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin evankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja autuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät, saatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei yli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä, alkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan hengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja, kuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava, etteivät kaikki läsnäolevat uskoneet, vaan että moniaita löytyi, jotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin juotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään. Uskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen polska." [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]

Pari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle. Oltiin koolla henkikirjuri Y. E. Bonsdorffin luona, joka oli mitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F. Bergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa Peskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian kanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg; Sukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas K. Dahlbergin välillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä niin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui seurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin kodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin. Dahlberg vaati Berghiä "uskomaan", julistaen vastustajansa puheet suruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä, etsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan tarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos Hedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi myöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko hän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa "uutta lahkoa Suomen yksimielisessä kristillisyydessä". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka tietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn kestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin sanoin: "Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet perkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan, ja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." [Akiander VII, 357-358.]

Ei ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka yllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat "vapaan evankeliumin" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille. Moni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin pohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa Helsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän viimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli hänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K. K. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut Berghin olleen "epäuskon pulassa Peskan talossa". [Akiander VII, s. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh ensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan heränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet Suoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että vanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä hän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää tunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843 Paavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja sentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan. Ennenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin vasta mainitsemaamme kirjettä "Savon kuuluisalle profeetalle", jolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä nytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla huomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa Ruotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää mitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä heidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan uusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä semmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on oikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä vaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään vanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille on pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi muuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama, kuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa, missä kirjoittaja lausuu: "Tätä oppia olen minä myös ystävilleni teroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin vähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa harjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen, järjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi, jossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa elämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta. Nyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa kelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten kasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla Jumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki vielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja saatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä ahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta että kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle kirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan, onko tämä oikein vai lieneekö väärin." [Akiander VII, s. 347.]

Palajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo Ruotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille, kehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä tiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä sekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen tulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä keskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg uskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22 vuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen vaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko innolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti luotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan, on sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni B. V. Birkstedtin seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat tammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia vasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin kahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti. Mutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta jaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään tahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta lainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: "Keskustelun jälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun olimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät kynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua Jumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi hän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti meidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan epäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan kurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin tahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me toivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä toivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä enemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska, joita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen sitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin olisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin olla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä." Miten katkeralla ivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon Paavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti hän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista, tunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan "suuria puutteita ja halkeamia" hengenheimolaistensa uskossa, "etenkin mikäli asia koski uskon anastamista omin voimin." Tähän tunnustukseen lisää hän: "Mietimme jo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa". Vasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään neuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen johtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. — Monessa paikoin ilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin heidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän esim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä, ihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti heitä saattamaan omalla hevosellaan sekä "maksutta kyytitsi heitä viisi pitkää virstaa." [Akiander VII, s. 359 — 362 sekä tuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]

Mitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin kehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin ei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä siinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman muuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei paraallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä Paavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa keskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896 tuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan ukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä on kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä vastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.

Niinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen kanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin opettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa omaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala Kristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin turvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten helteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi on hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä sovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki nuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin piileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa "uskon ryöstämisestä", "sanan päälle korskaamisesta" y.m. Tuo armonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli hänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan oli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii uskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin. Yhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: "Älä antau perkeleen kanssa kamppailemaan". Dahlberg oli näet kertonut, miten hänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä riistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen evankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja pilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: "Eeva lankesi sentähden, että hän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala vieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene." Tätä hänen Dahlbergille lausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut varmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.