Kernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä tässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut, teroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten tärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja keskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista puolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät Jumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana, ehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi mainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan uhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui yksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme eroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan kysymyksessä olevaa väittelyä.
Dahlbergin sanoihin: "minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa, kuinka suruttomille tulee saarnata", vastasi Paavo: "Jumalattoman tuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on vakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa autuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun sanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden epäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin". Eivät nämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä jatko: "missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja itseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle saattajanansa". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat muka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole paikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa turvamme, mutta "vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön kukaan sitä omistako". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt, että katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin hän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain tarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin hänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus Ruotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]
Niinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan heränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä Suonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän sikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen kuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän kertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on niinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa ankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman tärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin ajatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843 ilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin tullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli "unohtanut sydämensä turmeluksen." Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen kirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet "uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta" "hengen köyhyyteen". Mitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista: "Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska tiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin, kuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim. Tampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta ja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä, omatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka selvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään jälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää eksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta tosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi ja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa sinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?" — Pari päivää myöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: "Hyvästi muistan kyllä, että minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt itseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo verisillä kirjaimilla kirjoitettuna: sinä olet pettynyt. Voi, veljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot ovat minulle kuin Herra Jumalan sanat."
Samaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman kirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin Pohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien esiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin kertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat kasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän käytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa: "Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat 4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet, laulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin kerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu suurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on kantanut". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta, millä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita tuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää epäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen tarkoituksensa. On seulomisen aika. "Viskin on Herran kädessä, hän perkaa riihtänsä".
Jota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin koettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen on yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää tärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä otteen: "Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten näihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt, että pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät tätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä etsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen leikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat hyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja nimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti omistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin voimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. — — — Voi, rakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan evankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme! Tämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman suuret. — Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että sinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna tässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan seuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat miehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä, koettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä, suuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella, perisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja sisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi vastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. — — — Sinä säälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi hyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia vanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa vauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit alituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan evankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat Aataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin alla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa, muuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä tiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla itselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset sydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä lankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti tulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä, jossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin voittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken parannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken itsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään omantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn kieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin jo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae". [Tästä johtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]
Hedberg vastasi, kiittäen Svahnin "hyvää tarkoittavasta ja veljellisestä kirjoituksesta". Mutta ei hän sanallakaan myönnä missään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin johtamansa joukon uskosta, lausuen: "Herra on käsittämättömästä laupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin asuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta Kristuksessa Jesuksessa". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan kaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten "Antikristuksen ristinkoulusta", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen vain hän tunnustaa "muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa eksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta", syyttäen "vihan ja katkeruuden täyttämää kertojaa" "liioitelluista kertomuksista" ja luvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä "evankeliumin tosi valoa" joutumasta pahaan huutoon. "Kumpiko osoittaa Jumalalle suuremman kunnian", kysyy Hedberg, "sekö, joka ainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla syntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin sanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo aikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on sovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?" — Ja E. M. Rosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: "Nouse, usko ja elä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja maa sortuisivatkin". [Akiander VII, siv. 373-385.]
Hellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä, joka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: "Voi, veljeni, mitä sanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt ryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin Tampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä, ystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut, jos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä tapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken keskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa Berghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa oli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik Gabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti levitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa — lihallisesti vapaata uskoa. Malmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille: kävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa, mihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia kerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää sikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut johtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on valmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. — Sekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen, että sinä itse tietämättäsi olet ollut tämän onnettomuuden syynä. Voi, jos niin olisi!"
Hedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta. Se pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. "Jos tahdot välttää kerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista", kirjoittaa hän, "niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko Jesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi ja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja luopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele sen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan alla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja kärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa ja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät sinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa kerettiläistä evankeliumia." [Akiander VII, s. 387-391.]
Enemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen hengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös toivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen "oppi-isänsä evankeliumissa" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti: "Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen ystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi, vilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia sekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin liioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat. Mitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että sen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan vapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa tahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään, taistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren vaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy Jumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt sinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut sinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut sitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän apostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani. Kuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon versominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä, Jumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta surusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai lapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa johdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen valtakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat välikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen. Lentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän olet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä olet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut sinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla olet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut pettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet kaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu on täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä, jollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se valkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys hukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon eksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele valinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa hyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa monta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden olisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen pahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut samasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt surkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon hätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen valkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän kurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!"
Hedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja asiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja hyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: "Rakkain ystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia pannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä uskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri sentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta ja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä myöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt ja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä kerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen, pyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt jo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni, vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen kuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin valo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut siihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina uudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut, ainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois kaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut pasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei sokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten olen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta, vieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että sydän on särkyä ja ydin luissani kuivua".