"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä uskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa, minun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois. Nyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja ymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos synagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista, kuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan kauan surra. Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on minun kasvoini apu ja minun Jumalani. Tuolla majesteetin oikealla puolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani ja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen puolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä, ijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se, joka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus on kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan tiedän. Amen."

Vedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja niiden "puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin", koettaa Hedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta ollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus kirjeessään oli viitannut — hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla, Turun markkinoilla, Tampereella — evankelisen suunnan edustajain erehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän kirjoittaa: "Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh taisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden puolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan viisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja sitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan, nimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi." Täydellä syyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa Paavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan pöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän johdosta hän kysyy: "Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden tulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät ja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja omaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä odottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?" — Suoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein sydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan. "Mutta", kysyy hän, "onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä tehnyt?" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä että hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat hänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander VII, s. 398-408.]

Vasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle kirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik. 20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä huomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut huomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta muutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa kävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne J. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä kannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli kuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: "nyt se meni" sekä nimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän. Ehkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon oppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti pätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille Lounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: "Kuka on niin sokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja nurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri tämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä pidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana, ennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus myöskin vanhurskautesi?" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta ei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti hän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat mitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee kuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden kautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin huomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset ajatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen käsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti väärin tulkittiin.

Helsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan henkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas V. Roslinin sanoja, "ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia." [V. Roslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.] Niin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan tänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan, etteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta sitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan Pohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita, hämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi Hedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea ja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä kiivaammaksi.

Vastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin henkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta Jumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta. Todistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä on rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu täsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty huhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: "Kuinka sankarit ovat kaatuneet sodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti sinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun rakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25 — 27). — Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut valmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille, kehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja kärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen synnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa sisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään saatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa tunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin päärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille = vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo, ja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' — niin selittää ja kääntää saatana raamattua. — Eikö hyvää siementä kylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala tahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1 Kun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois lapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan mielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden menettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua — tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka nyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa nyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan ja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg ottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa. (Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa nauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen Paavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman sokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää voi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen sielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet!), hän sanoo nyt löytäneensä totuuden: hän on rikas, hän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään ihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret suomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo: voi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton, eksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen vatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen henkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle sanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton, ja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä voiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa, surmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään ne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki inhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran edessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa aivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse, jos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m., mutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi käsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele tehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. — No niin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana — kyllä tuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan eteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen, mikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua rakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei ennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin olet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut pettänyt. — — — Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit minulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan joutuneet".

Muutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla puhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa "Lähetyskirjeessään herkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä". Kirje alkaa seuraavilla sanoilla: "No niin, aika on siis tullut, jolloin me, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä ystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan, jotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja muodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja vedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva kuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa kasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän Gotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua suureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille." Selvitettyään kirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen, pusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat: "Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen saatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on enemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä. Niin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä oikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa valossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät heinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte käsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te olette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte niin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin voisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne avaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta perkeleen nimessä".

Valitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla vaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon. Tunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen hyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi, kuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena. Sitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä "Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille Pohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät Kristuksen laumaa", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin pitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa lausuu: "Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin päänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä, niinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien Jumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi häpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne lammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet peittää todellisen pedonluontonne". Vaikka katkeruus tylsyttää hänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen huomautuksensa "Uskon opista autuuteen", jota Lagus, niinkuin tiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten nimittänyt "Gotta-kirjaksi", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli myöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut kirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä kirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen ei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui silmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset, semmoiset kuin esim. "Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat heittiöt ja antikristuksen hullut?" selitystä kaipaa. Ja semmoisista vilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII, s. 398-428, 439-458.] — Asiallisempi ja vähän maltillisempi on Hedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus. Sekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se millään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se kilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain syvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta juopaa.

Dahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli hänen hengellistä tilaansa, vastannut: "Minä olen syntisenä rohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein anteeksiannon". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: "Ei kelpaa pukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen". Miten omituisilta nämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen väärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan oikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama näkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa koskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä 1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten on yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: "Sinun tulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita niitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos he sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä tulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän uskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman lasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi, mutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi". [Akiander VII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista riitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin persoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä voinut pelastua siitä "summakaupasta", joka oli sen heikoin puoli. — Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: "Ottakoot muut itselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina täytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta." [Kert. K. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti "summakauppana" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.

* * * * *

Syyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä ylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he ottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi muutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: "Turun markkinoilla tapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme konsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli kutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia sekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta varten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin. Yleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus ja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä. Koko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita ja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että herrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme". Laivassa oli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: "Hän huomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä huokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan lausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan suruttomiksi". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri oli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen nuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää surua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten nuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan kuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii Hjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen rinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta muuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen, joka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina Espoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan ja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä oleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää tarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti, joka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan, siirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen koskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I. Berghille: "Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet tarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet. Kontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että Hedbergistä on tullut kunnon mies." [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto; G. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]