Vielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten suru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin asti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia sen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään osattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan synnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät ikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli joutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä siemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille itselleen sekä nouseville sukupolville.
XXVII.
Jälkikatsahdus.
Oltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi herännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta sijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä puhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki ajattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat raivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike tarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot, joihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna, olivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja heräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.
Missä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään itsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia ja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien turvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä näyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin tukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä huolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen elämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin, että taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin Suomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä suhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa olemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut ja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan elävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset kuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja kyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee valta-asemaan kirkossa.
Taistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan syntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden historia on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike maassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin tämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik Östring, Fredrik Gabriel Hedberg — ken heidät kaikki voi luetella? Eikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa olleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä karaktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora, lujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä nähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä niinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: "Minä pidän pietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo". [Kert. A. Meurman.] — Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin Niilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri Stenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on noussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli? Tosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!
Aatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä historiassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä. Omantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa kansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik Bergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen raittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin säästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän tärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu vapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan. Mutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat voimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta, johon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma vastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen hyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset noista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli kuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että hän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden, osti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella kerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia pakanalähetyksen palvelukseen. — Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh ja K. Aspegren "Evangeliskt Veckobladin" ja "Hengellisten Sanomain" puolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen hyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi. Tunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839 Hänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa "eikö olisi enemmän syytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan, Englannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä eikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta tuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä valtuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen yrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat voivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka semmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita, joita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota". [Kert. Laguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan vanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta vastustamaan. "Helsingfors Tidningissä" ja "Borgå Tidningissä" ilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi, vieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon tuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista. Asiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä "Helsingfors Tidningissä" vähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on "kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen lähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen. Kaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä kieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön." [Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840, nro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka senaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko kysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin yrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville sukupolville.
Niinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla ollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin herännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen. Tämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen riidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa erimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän, niinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä. Täydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena voittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. "Herran suuri armo meitä kohtaan on näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita syntymästä keskuudessamme", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa muuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään "Pietisten"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään kertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat vainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä siitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen aika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan kärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen suuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi hedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä selvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä hengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.
Kuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta sitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he kirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat. Varsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella puhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi vastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan eivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän katsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi huomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä tuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän johtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli kirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. "Evangeliskt Veckoblad" puhuu "valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta", jota "emämaastaan eroitettua ja hyljättyä lasta" Venäjän hallitus oli hoitanut "verrattomalla hellyydellä". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.] Kirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon myöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman vallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas Helsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen pantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja arvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä milloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät heränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos kohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje ystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]
Olemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän kirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden historian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa, kun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä löytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota tällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu tunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin kanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan lakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin heränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim. Malmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja, lausui Stenbäckille: "runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää roskaa." [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut saapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei sitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan tunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka itsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen. Eikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka paraiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin, aivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli tämän