"Heränneen huokaus":
"Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava".
"Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.
Se sentään aina raunio on suitsuava".
"Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava
On armon auringosta säde kirkastava".
"Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava".
Olemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä aikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä turmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä tilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa oli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit kävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään tervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona Lapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin viimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat, paitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert. inspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin. Kansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina vielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi koko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista liikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa. Säätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku morsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa. Tuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin "maailmankaltaisuutta" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse muutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle ystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista: "Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä pitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä auta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta Kalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä yksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen tultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä yksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat ihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat väärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa, mutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy käydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten muutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat kaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti eroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat käyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat menneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole heränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy, jos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee puhdasta tietä". [Akiander VI, s. 93.]
Samassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen kristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota muotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden peitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä, sitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä uskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun oli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret voitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi seurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin herännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin suuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu, mutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. "Sinä huomasit useimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan tilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m", kirjoitti Malmberg Hedbergille 24/2 1844, lisäten: "Syynä heränneittemme huonoon tilaan ei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan teillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa." [Akiander VII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun, eksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja "oikeitten" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen kristillisyys hukkuu kaavan "summakauppaan", mutta useat ahdistuvat likemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.
Elävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä aikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei taistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni heistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan ja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki Hedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen, joka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat kuuluvat: "Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä kerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis, asemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin onnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan armonvaltakuntaan Suomessa — mikä apu tuosta olisi? Turhaa — tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet kaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa kauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut; aika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. — — — Säilyttäkää minun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden perästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja maailma liittyy hänen riemuunsa". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu, löytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä olevan kirjeen kopiossa.] — Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen Hedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: "Mennään vuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa vai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän palveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja sitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo". [Akiander VII, s. 428.]
Millainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle asettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.