Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän "Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään. Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert. (1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10 47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa "Theologisk Tidskrift för lutheraner" (Jumaluusopillinen aikakauslehti lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt, näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti. Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh, jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään. Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. — Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]

Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta. "Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin, Lars Stenbäck s. 240.]

Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen. Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni" tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa vaikenemaan. Runo kuuluu:

"Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait' loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään."

"Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait' ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut."

"Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan."

"Mut' yhden paljon suuremman,
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan."

"Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut' totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan."

"Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen."

"Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut' sanoja ei löydä vaan."