Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat, miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu — häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta. Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan ihmisten kertomukset — niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada — rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut. Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan, oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko, syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki, väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä, joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset aina voittajana luotaan luonut — hän joka "itki kaupunkia", kun sen kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.
Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus, vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä — kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta, vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika. Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet, saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa, arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa, siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät; mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]
Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa tarkempaa selvitystä.
Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen. Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka…?" [Kertoneet tilaisuudessa saapuvilla olleet.] — Monta tilaisuutta voisi mainita, joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan, katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa. Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies, josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli, otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei "farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa. Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi. Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi, arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia, lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule." [Kert. A. O. Törnudd.]
Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta, kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim. seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille —44.] Ja samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa, huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana. Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois hartaustilaisuudesta. — Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus. "Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat, joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä, huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat. Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden käyttäminen oli moitittavaa — joko kerrassaan ilman käsineitä tahi n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa, leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]
Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta, vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.
* * * * *
Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut. Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle, kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin oikeus tapahtunut.
Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava. Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta. Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana. Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon, että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]
Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä 1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain — voimattomia sanoja, niin taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos, niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa, joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita, joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg, F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella. Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä. Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän, tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 — 389 ja L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 75 — 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.