Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa. Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J. Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s. heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä, vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa". Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan." [Kert. J. V. Nybergh y.m.]
Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman, toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt. Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori "eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan". Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan, solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä. Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu. Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta. Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä." Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen, niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa, mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman, "joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa. — Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina, jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726 14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen. Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan. Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä, jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]
Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi", "vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta, yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren, että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä', 'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.
Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'. Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii. Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan, löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua, jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet, ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua. Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'. Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. — — Rovasti Appelgren sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi. Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa, etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa. Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on omistanut". — Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin: "Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa yksinkertaisuudessa. — — Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan 'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'. Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää, filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta, 'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m., niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.
Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen tarkoituksensa".
Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v. 1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]
Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N. Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä, ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen — — — teemme tiettäväksi, että armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan, paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]
Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin: "—— — Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella, niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä, (Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46, (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]
Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi, vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi, mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa, niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.
Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13 ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan. Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849 tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. — — Saa nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja mielipaha yleinen — juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat, vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi. Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä, sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi — sekin joskus tapahtui — jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]