Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".

Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:

"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. — Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä — ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. — Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. — Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. — — —. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä — semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta — luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."

Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]

* * * * *

Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"

Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta Maria Elisabet Berghiä. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 — 24.]

Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva Tuusniemen kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 — 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 — 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija Adolf Möykkynen, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."

On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen mainitsemaamme kirjoitusta: "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä". Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja" muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi [K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:

"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle: mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi? Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa, minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen, niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. — Ja nyt tällä välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö teidät paatumisen tuomion alle. — Jää nyt hyvästi, rakastettu seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.