* * * * *

Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa, taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus", tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi, vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten" (Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan, että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä. Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton, kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja 1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström, Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V. Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29, 1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o 4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]

XI.

Pohjanmaan herännäisyydessä y. 1852 tapahtuneen suuren jaon enteitä.

Ennen (III, 83-93) olemme viitanneet niihin erimielisyyden synnyttämiin häiriöihin, joita Jonas Laguksen muuton jälkeen Ylivieskasta Pyhäjärvelle oli alkanut ilmaantua Kalajoen heränneitten keskuudessa. Miten vähäpätöiseltä tämä erimielisyys, jonka arveltiin koskevan vain muutamia kohtia Wilhelm Niskasen opissa, alussa näyttikin, piileili siinä vaara, jonka kauas ulottuvia seurauksia ei kukaan siihen aikaan voinut aavistaakaan. Eikä siinä kyllin. Sama vaara uhkasi Suupohjankin herännäisyyttä, ennustaen sillekin kovaa koetuksen aikaa. Pohjanmaan herännäisyysliikkeen lupaavia viljavainioita lähestyy jälkitalvi, jonka hyiset tuulet juuria myöten koettelevat kasvua, paljaiksi hävittäen laajat alat.

Eripuraisuuden ensimmäiset oireet tulivat näkyviin Kalajoen-varrella. Alkusyynä oli kylmentyneen rakkauden yhä kasvava taipumus etsimään vikoja veljissä ja siihen liittyvä liiallinen riippuvaisuus johtomiehistä sekä näiden välillä siitä syystä syntyvä kateellisuus. Wilhelm Niskasen ympärille kokoontuivat yhä suuremmat kansanjoukot, jotka tunnustivat hänet johtajakseen ja semmoisena häntä kunnioittivat. On huomattava, että Kalajoen-varren heränneisiin juuri näinä aikoina liittyi paljon "maailmalta heränneitä", joten sikäläinen herännäisyysliike saavutti yhä valtavamman ulkomuodon. Toiselta puolen on myönnettävä, että parannus hyvin monen kohdalta jäi puolitekoiseksi ja että moni vanhoista heränneistä unohti jokapäiväisen kilvoituksen välttämättömyyden, siten antaen moittijille tilaa. Ja näitä vikoilijoita löytyi kaikkialla, alussa salassa, ennenpitkää julkisuudessakin. Moni heistä huolehti rehellisestä sydämestä kasvavien seurajoukkojen usein huolimatonta parannusta, vielä useammat lankesivat ilmeisesti "vanhemman veljen" syntiin, joka esti heitä näkemästä, että juuri noissa vasta heränneissä oli paljon vilpittömiäkin. Heränneitten seudusta toiseen suurissa joukoissa tekemät matkat, joilla Niskaselle ja tämän arvokkaimmille ystäville valmistettiin vieraanvaraisia pitoja, lisäsivät loitommalla pysyvien, katsomisessa olevien heränneitten tyytymättömyyttä. Samassa määrässä kuin tuon uuden johtomiehen maine kasvoi, lisääntyi vikoilemishalukin. Varsinkin kun huomattiin hänen tiheät matkansa Suupohjaan ja saatiin tietää, että hän siellä vuosi vuodelta sai yhä enemmän tunnustusta ei vain heränneeltä kansalta, vaan sikäläisen liikkeen kuuluisalta johtajalta, N. K. Malmbergiltakin, ruvettiin häntä moittien tuomitsemaan. Että Hedbergin riidan aikana syntynyt, opillisiin riitakysymyksiin taipuisa mieli, joka oli päässyt leviämään Kalajoen-varren heränneeseen kansaankin, väleen oli kohdistuva Niskasta ja hänen puoluettaan vastaan, ei ole kummallista, varsinkin kun otamme huomioon, ettei hänen oppinsa, kuten ennen (III, 138-142) olemme nähneet, ollut vapaa yksipuolisuudesta. Samoinkuin Ruotsalainen, oli Lagus Ylivieskassa ollessaan teroittanut jokapäiväisen kilvoituksen tarpeellisuutta, sanoen suruttomaksi jokaista, jolta tämä kilvoitus, Kristusta ikävöiminen, lakkaa. Tuo oli hänen pyhitysoppinsa ydinkohta, mutta juuri sitä hänen uskollisimmat ystävänsä Kalajoen-varrella kaipasivat Niskasen esityksestä. He alkoivat nyt paljon puhua Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta ja lailliseen tapaan vaatia sitä itseltään ja muilta. Niskanen taas sanoi tuota tunnekristillisyydeksi ja tekopyhyydeksi, eksyen siten halventamaan kristillisen elämän ulkonaisiakin tunnusmerkkejä. Kun Paavo Ruotsalaisen kiivas taistelu tekopyhyyden ilmauksia vastaan vanhoista ajoista oli Kalajoen heränneille tuttu, sai tuo katsantotapa helposti kannatusta heidän keskuudessaan. Muuttonsa jälkeen Pyhäjärvelle ei Lagus enää liikkunut näillä seuduin, eikä Paavo Ruotsalainen, jonka auktoriteetti täällä, samoinkuin herännäisyyden mailla yleensä, loppuun asti oli muuttumaton, sairautensa takia saattanut käydä heränneitten sotkuisia asioita itse tarkastamassa ja järjestämässä. Lauri Juhana Niskanen kyllä joskus tuli katsomaan serkkunsa Wilhelm Niskasen työmaita, mutta hänellä ei ollut kykyä estää yhä kasvavan eripuraisuuden tuhoja. Päinvastoin näyttävät hänen käyntinsä lisänneen, häiriötä ja vuosi vuodelta vähentäneen sitä luottamusta, jota hän menneinä aikoina oli saanut osakseen Kalajoen heränneiltä. Tyytymättömänä hän aina palasi näiltä matkoiltaan, tuoden Lagukselle ja Paavo Ruotsalaiselle tietoja Wilhelm Niskasen toiminnasta. Eikä ollut L. J. Niskanen ainoa, joka näinä aikoina Lagukselle ja Ruotsalaiselle moittien puhui Kalajoen-varren heränneistä ja heidän johtajastaan. Joukottain ilmestyi ennenpitkää tuommoisten viestien viejiä, mikä vikoillen yhtä, mikä toista.

Tällä kannalla olivat asiat jo v. 1848, vaikka Kalajoenvarren heränneet siihen aikaan vielä ulkonaisesti muodostivat suuren jakamattoman joukon, jonka korvissa sana jako olisi kuulunut ylitä uskomattomalta kuin rumaltakin. Kuitenkin näkyy Paavo Ruotsalainen jo siihen aikaan alkaneen epäillä Wilhelm Niskasen menettelytapaa ja opetusta, vaikka hän vielä pitikin häntä ystävällään. Todistuksena ovat seuraavat hänen viimemainitulle kesäkuussa v. 1848 kirjoittamansa sanat: — "Sen minä, hyvä ystävä, muistutan sinulle: älä käy herännyttä kansaa vastaan. Sinä olet jo kauvan tietänyt salaisen viisauden Kristuksessa, niin katso nyt tarkasti eteesi, että (sitä) taidolla harjoitat vastaheränneelle kansalle yhteiseksi hyväksi, äläkä etsi omaa parastasi, vaan katso tarkasti surulla ja murheella, mitä yhteiseksi hyväksi heikkojen holhoomisessa tarvitaan. Pysy Kristuksen opissa liikkumattomana, ei kaunistetuissa sanoissa ihmisten mielen jälkeen, niinkuin lihallinen viisaus tahtoisi aina opettaa. Kun heikoille jotakin puhut, niin tiedä tarkasti, kenen edessä puhut, ja jos pelkäät heikkouttasi, niin muista, mitä apostoli sanoo: Hänen voimansa on heikossa väkevä. Tämä puhe ei salli keveämielisyyttä vähääkään. — Valvo, rakas ystävä, sisällistä elämääsi, että olisit sovelias heikoille kanssaveljille yksinkertaista tietä ilmoittamaan. Älä loukkaa itseäsi ulkokultaisiin, joita olet nähnyt kaiken elinaikanasi". [Paavo Ruotsalaisen kirje Wilhelm Niskaselle 29/6 48 (Akiander VI, 111).]

Vielä samana vuonna rikkoontui kokonaan Ruotsalaisen luottamus Wilhelm Niskaseen. Samaan aikaan alkoi hän epäillä Malmbergiakin. Kuka tai ketkä tästä Suupohjan herännäisyyden kuuluisasta johtajasta, jonka suhde sikäläisen liikkeen pappeihin ja kansaan ainakin ulkonaisesti vielä oli yhtä rikkoontumaton, kuin ennenkin, oli toimittanut epäluuloa herättäviä tietoja Nilsiään, siitä eivät näiltä ajoilta säilyneet kirjalliset todistukset tiedä kertoa. Oli miten oli, Ruotsalainen kirjoitti Malmbergille kirjeen, joka selvään ilmaisee hänen tulleen siilien käsitykseen, että Suupohjan liike, jonka yhteyteen Kalajoen heränneet W. Niskasen kautta paraikaa yhä likeisemmin liittyivät, oli eksymässä väärälle uralle. Kirje kuuluu:

"— — Teidän omatuntonne todistaa, että niinkauvan kuin olette Suomessa olleet, olen minä ollut rakkaimpia ystäviänne, enkä nytkään ole vielä unhottanut keskinäistä ystävyyttämme. Mutta, rakas ystävä, se on minulla teitä vastaan, että rakastatte Nikolaittain teitä ja töitä. No, te mahdatte minulta kysyä: kuinka tämä on tapahtunut? Se on tapahtunut juuri niin, kuin Paavalin aikana Galatalaisille: maallisen myötäkäymisen alla ette muista jokapäiväisessä parannuksessa mennä ristiinnaulitun Kristuksen eteen koettelemaan uskoanne. Ja nyt tässä tilassa, hyvä ystävä, paljon eksyitte ja valitsitte itsellenne väärän profeetan, joka teille saarnasi perustamatonta rauhaa. Ja vielä annoitte sille profeetalle vapaan passin saarnata virkaveljillenne, ja kaikki virkaveljesi ovat sen profeetan vastaanottaneet, ja sen profeetan nimi on Wilhelm Niskanen. Mikä oli syy, rakas ystävä, ettette pysyneet Pyhän raamatun ja Kristuksen sanoissa: kavahtakaa teitänne vääristä profeetoista, jotka teidän tykönne tulevat lammasten vaatteissa? Miksi kadotit salaisen viisauden sisällisen tunnon, jonka Herra antoi sinulle monta kertaa? Tässä nyt on tuntomerkki, että kadotit sisällisen Jumalan tunnon: kun et joutanut maallisilta himoiltasi jokapäiväisessä parannuksessa tarkasti pysymään etkä alentanut itseäsi Herran edessä, niin tässä oli sinulle tarpeellinen väärän rauhan saarnaaja. Ja sinun nimessäsi ottivat hänen kaikki papit vastaan niinkuin Jumalan enkelin. Teille näkyi hyvin kovaksi jokapäiväinen lihan ristiinnaulitseminen, jota pitää uskon säilyttämiseksi joka päivä tehdä. Ja siinä kovin paljon eksyitte, että hänelle annoitte vapaan passin muissakin seurakunnissa sitä väärää valkeutta levittää. En minä tahdo kenenkään tuomari olla, mutta kaiken entisen rakkauden tähden näitä muistutan teille. Koetelkaa nyt oikein Pyhän raamatun ojennusnuoran jälkeen: jos minä olen sattunut väärin puhumaan, niin tunnustakaa se vääräksi, mutta jos puhe on oikia, niin tehkää pikainen parannus. Ole, rakas ystävä, niin hyvä ja anna minulle tieto, onko tämä kirjoitus sinulle sovelias vai ei. Pyydä niin paljo kuin mahdollista on ne ihmiset, jotka tämä profeetta on pettänyt, suuresti nöyryyttämisellä takaisin palajamaan. Sillä petos ei ole hänen yksinänsä, vaan sinunkin". [Paavo Ruotsalaisen lähetyskirja N. K. Malmbergille (Akiander VI, 112-113) ilman päivämäärää.]

Niinkuin ennen (III, 47-50) on kerrottu, kävi Ruotsalainen heinäkuussa v. 1846 viimeisen kerran Lapualla. Miten kehoittava tämä hänen matkansa monessa suhteessa olikin ei vain Suupohjan heränneille, vaan hänelle itselleenkin, näkyy se jättäneen häneen jonkunlaista tyytymättömyyttä ja pelkoakin sikäläisen liikkeen tulevaisuuteen nähden. Hänen epäluulojaan lisäämään saapui Nilsiään lähinnä seuraavina vuosina kaikenkaltaisten juorujen tuojia, jotka kilvan soimasivat sekä Malmbergiä että W. Niskasta väärästä opista, maailmanmielisyydestä, hekumallisesta elämästä y.m. Muistokirjassaan "Hengellisistä asioista" (III, 139) kertoo viimemainittu tästä seuraavin sanoin: