Millä mielellä Niskanen näinä aikoina oli, näkyy seuraavista hänen Malmbergille kirjoittamistaan sanoista: "Olen ollut suuresti ahdistettu näinä aikoina, mutta sinun kiivautesi ja rohkeutesi on minua ilahuttanut. Jumala, joka nöyriä lohduttaa, lohdutti minua niiden miesten kautta, jotka lähetit luokseni. Nämä puhuvat, mitä minulle on tapahtunut ukon luona ja koko reissusta. — — Olen täydellisesti vakuutettu, että Kristus asuu uskon kautta seassanne ja että tunnet sen hengen, joka on Kristusta vastaan ja joka on antikristuksen henki. Se on paraallaan meidän seassamme salaisesti vaikuttamassa ja nyt julki ilmestynyt monilla merkeillä ja ihmeillä. Monesta seurakunnasta on täällä Pohjan puolella jo sammunut ensimmäinen rakkaus ja kiivaus".

Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien näihin aikoihin alkava tyytymättömyys Malmbergiin näkyy saaneen paljon tukea hänen ystävällisestä suhteestaan Wilhelm Niskaseen, joka usein kävi Lapualla ja sielläkin sai paljon ystäviä. Mutta ennenpitkää alkoivat he, samoinkuin muutamat virkaveljensä Suupohjassa, epäillen tarkata hänen elämäänsä, josta alkoi liikkua moittivia huhuja. Raja-aikana näkyy olleen 1850 vuoden kesä. Silloin kuoli Isossakyrössä F. O. Durchmanin vaimo Evelina Bergroth, ja paljon vainajan sukulaisia sekä muita vieraita saapui hautajaisiin. Viimemainittujen joukossa oli myös Iin kappalainen J. M. Stenbäck. Vieraat viipyivät pari viikkoa. Suuria seuroja pidettiin Lapualla, Isossakyrössä, Ala- ja Ylihärmässä y.m. Stenbäck, jonka sisaren kanssa Schwartzberg oli naimisissa, oli varmaankin jo aikuisemmin viimemainitun kautta tullut johdatetuksi vikoilemaan Wilhelm Niskasta ja ehkä Malmbergiakin. Lapualla käydessään näkyy hän saaneen uutta aihetta näihin epäluuloihin, joko omista näkemistään tahi muiden puheiden kautta. Malmbergin sukulaiset sitävastoin tuntuvat olleentäysin tyytyväisiä matkaansa. Todistuksena on muun ohessa seuraava F. H. Bergrothin vaimon eräälle ystävälleen seuraavana talvena kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote: "Frans (F. H, Bergroth) pyytää minua kieltämään sinua sanomasta mitään Stenbäckille siitä, mitä minulle kesällä puhuit Schwartzbergista. Sielunvihollinen se on, joka sinua tuommoisilla kiusaa estääksensä sinua pääasiassa. Meitä kummastuttaa, että Stenbäckin epäluulot vain lisääntyivät hänen matkallaan, sillä juuri hänen ollessaan Etelä-Pohjanmaalla oli siellä hyvin hupaista; jokainen sai ikäänkuin uuden voimallisen kutsumuksen parannukseen. Mutta niin käy, kun ei tulla yksinkertaisessa tarkoituksessa, vaan arvostelemaan ja muistutuksia tekemään. Silloin ei voi olla hyötyä voimallisimmastakaan ja elävimmästä Jumalan sanasta. Malmberg piti monta hartausseuraa meidän Pohjanmaalla ollessamme. Ne olivat niin ihmeen eläviä. Jos jokainen huolehtisi omaa autuuttaan, niin ei varmaankaan ehdittäisi niin paljon pitää muita silmällä". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin kirje Agnes Calamniukselle (Iissä) 1851.]

Saman ajan vaiheista on A. W. Ingman antanut seuraavan todistuksen: "Noin v. 1850 syntyi suuria herätyksiä Alahärmän kappelin Hakolan" kylässä. Herätyksensä ensimmäisessä innostuksessa pelkäsivät nämä heränneet kovin syntiä. Usein tulivat he luokseni, minä kun olin heidän sielunpaimenensa, rukoillen monesti polvillaankin, yksinkertaisesti puhuen minulle sisällisestä lapsellisesta suhteestaan Jumalaan. En tietenkään muuta voinut kuin heissä ylläpitää tuota synnin pelkoa ja siihen liittyvää lapsellista, yksinkertaisen rukoushengen elähyttämää luottamusta Jumalaan Kristuksessa. Tietäen miten helposti he eksyneitten vanhempien heränneitten kautta voisivat joutua pois itse Jumalan heille osoittamalta tieltä, neuvoin heitä pysyttelemään erillään joukoista. Mutta pian huomasi joku likellä asuva hengellinen isä näiden nuorempien heränneitten luullun eksytyksen, 'repien maahan' heidän 'korkean kristillisyytensä'. Nuo vastaheränneet raukat joutuivat täten epäilyksiin ja pyysivät minulta neuvoa, miten heidän tulisi käyttäytyä. Toistin ennen heille antamani neuvot. Myöskin nuhtelin heidän ahdistajaansa, jonka nimi oli Konstantin Liinamaa, siitä että hän oli pahentanut näitä pieniä, jotka jo uskoivat Kristukseen. Mutta hän ei tyytynyt tähän, vaan lähti pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, joka oli samaa mieltä W. Niskasen kanssa. Liinamaan Lapualla Malmbergin luona käynnin seurauksena oli, että Malmberg väleen saapui Alahärmään, missä hän julkisessa kokouksessa kuvasi minua "perkeleen hallitsemaksi laki-opettajaksi". Tämän kautta nuo vasta-alkavat kerrassaan hämmästyivät kristinuskon harjoituksessa (sillä Malmbergiä pidettiin näillä seuduin vielä elävänä kristittynä), heidän sisällinen elämänsä keskeytyi ja he sortuivat ennenpitkää jälleen todelliseen aatamilaiseen tilaansa, joka Lapuan pitäjässä monesti on hyvinkin raakaa. Saman kohtalon alaiseksi joutui myöskin Isonkyrön pitäjänapulainen F. O. Durchman; sillä julkisessa kokouksessa, missä Malmberg oli saapuvilla, esiintyivät useimmat Durchmanin heränneistä sanankuulijoista sillä syytöksellä, että "Durchman heille saarnasi pelkkää pyhyyttä", ja päätöksen julisti Malmberg, johon Isonkyrön heränneet olivat vedonneet pappiansa vastaan, siten että Durchmanin opissa olisi "hienon tekopyhyyden ansa". [A. W. Ingmanin kertomus Wilh. Niskasesta ja Suupohjan herännäisyyden vaiheista 1850-52 (Akiander VI, 323-24).]

Malmbergin esiintymisestä toisessa tilaisuudessa samana kesänä ovat siinä läsnäolleet henkilöt kertoneet seuraavasti: "Oli ristiäiset Luoman talossa Lapualla. Paitsi Malmbergiä olivat siellä F. O. Durchman ja A. W. Ingman. Seurat pidettiin ensin sisällä, mutta kun kansaa kokoontui paljon, siirryttiin pihalle. Malmberg puhui, lausuen muun ohessa: 'Onko täällä niitä, jotka ovat tiellä haavoitettuja ja joiden ohi papit ja leviitat menivät?' Näiden sanojen johdosta sanoi Durchman seurapuheen päätyttyä: 'Ei tämä ole kuin vasta ennättävä ja perkkaava armo'. Malmberg: 'Miksi niin? Joka kerran on haavoitettu ja makaa tien vieressä — kuka tulee auttamaan, kun eivät papit ja leviitat sitä tee, — Jesus Kristus'. Durchman: 'No sittekö saavat kaikki vialliset syöneissään elää'? Malmberg: Jos synnit meitä ahdistavat, niinhän auttaa; ne ahdistavat, kun me itseltämme velomme synnin tuntoa. Joka tämmöisenä hetkenä tulee elämän Herran eteen, hänelle tapahtuu laupeus. Te raukat Untamalassa olette kuivaneet sentähden, että olette velkomassa itseltänne ja toinen toiseltanne'. Ingman ei puhunut mitään, mutta kun Durchman samassa tilaisuudessa muutamalle epäuskoaan valittavalle vaimolle kahdesti hyvin jyrkästi lausui: 'sinun pitää uskoa', sanoi Ingman: 'Kuule Durchman, et saa uskosta lakia tehdä". [Kert. Maria Hanhikoski, Susanna Peräsarka, Esaias Untamala y.m.]

Tammikuussa 1851 sattui tapaus, joka ratkaisevalla tavalla järkytti luottoa Malmbergiin ja ilmituleen puhalsi sen tyytymättömyyden liekin, jonka sekä hänen varomattoman käytöksensä ja yhä ilmeisemmäksi käyneiden vikojensa aiheuttama mielipaha että kateus, vikoilemisen halu ja vieraantuminen herännäisyyden suurelle tehtävälle olivat sytyttäneet hänen mainettaan hävittämään. Kruununkylään kokoontui suuri joukko heränneitä pappeja läheltä ja kaukaa saattamaan haudan lepoon sikäläisen kirkkoherranapulaisen Alfr. Kihlmanin vaimoa Angelika Fabritiusta. Tilaisuus oli valtaavan juhlallinen. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaisen hyväksi, niin että siitä myöhemminkin heränneitten piireissä usein puhuttiin ja kirjoitettiin, piti Fredr. Östring, elävähenkisiä seurapuheita Malmberg y.m. Illalla tarjottiin tavallisuuden mukaan: totia, ja lasien ääressä syntyi väittelyjä heränneitten pappien keskuudessa jo jonkun aikaa vireellä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui tätä väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, von Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja. Väittelyä jatkui ja sen kestäessä joi Malmberg sen ajankin käsityksen mukaan ylenmäärin paljon. Etteivät kertomukset siitä ole liioiteltuja, sen todistaa se seikka, että hän itsekin muutamassa vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä tunnustaa: "Nähdessäni ystävieni alituisen pyrkimisen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin ennen mainittu kirje Agnes Calamniukselle; A. O. Törnuddin kertomus; Malmbergin kirje Reinhold Helanderille 11/10 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Että tämä tilaisuus suuressa määrässä lisäsi sitä vikoilemisen tulvaa, jonka häväistäväksi Malmbergin maine oli joutunut, on sanomattakin selvää. Kuinka paljon siinä yleisesti tunnetussa väitteessä, että hän monesti muulloinkin nähtiin päihtyneenä sekä että hän lankesi haureudenkin syntiin, on perää, sitä on vaikea, tahi oikeammin mahdoton sanoa. Perättömiä eivät monien luotettavien henkilöiden vakuutukset tästä sydäntäsärkevästä asiasta voi olla, mutta että panettelut ja valheet niihin ovat paljon olematontakin lisänneet, se on toiselta puolen varma, ja sen ovat samat henkilöt miltei yksimielisesti myöntäneetkin. Näin ollen on selitettävissä, miksi Malmberg itse on väittänyt useimmat häntä vastaan tässä suhteessa tehdyt syytökset valeiksi. Kenelle olisi hän sitäpaitsi tämän vaikean tunnustuksen tehnyt? Niillekö, jotka vielä pari vuotta aikasemmin epäjumaloiden olivat hänet kunnian huimaavalle kukkulalle nostaneet ja häntä nöyrästi kumartaneet, mutta nyt keskenään salaa neuvottelivat, miten tästä riippuvaisuudesta päästäisiin ja heränneelle kansalle saataisiin selvitetyksi, että hän oli langennut mies? Ei ollut se hiipivien epäilemisten ja salassa liikkuvien moitteiden lisäämä tavaton nöyryytys, jonka alaisena Malmberg näinä aikoina oli, omiaan kehottamaan häntä veljelliseen avomielisyyteen. Taudin murtama oli hänen ruumiinsa, hermostonsa monesti äärimmäisiin asti jännitetty, epätoivon ja muiden kovien kiusausten repimä hänen mielensä — ken käsittäisi hänen tilansa, ken sitä sääliväisyydellä arvostelisi? Malmbergin täytyi sitäpaitsi huomata, ettei kysymyksessä ollut vain hänen persoonansa, vaan sen suuren uskonnollisen liikkeen pirstominen, johon hän sydänjuuristaan oli kasvanut kiinni. Tämäkin seikka tietysti suuressa määrässä lisäsi hänen asemansa vaikeutta, estäen häntä avaamasta sydäntään herännäisyydestä vieraantuville ystävilleen. Ja ken on mitannut ne kiusaukset ylpeyteen, jonka alaisena Malmberg oli ollut ja edelleen, kaiken nöyryytyksen uhallakin, vieläkin oli? Tämä ei ole sanottu miehen vikojen vähentämiseksi, mutta puolueeton arvostelu ei saa syrjäyttää tätäkään näkökohtaa. Eivät ole tässä kysymyksessä pikkuihmisten kärsimykset, vaan kiusausten helle, jota ei saa mitata tavallisella mitalla. Muutamassa v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä on Malmberg itse asemastaan tänä aikana lausunut: "Olin mitä kauheimmassa epätoivossa. En luullut koko avarassa maailmassa löytyvän ainoatakaan ihmistä, joka minua ystävällisesti ajattelisi". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 12/10 53 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Että Pohjanmaan herännäisyydessä alkanut hajaannus ei ollut tuntematon Savon heränneitten huomatuimmille kansanmiehillekään, näkyy seuraavasta, Pentti Korhosen Malmbergille ja hänen ystävilleen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä:

"Suurimmalla ikävällä, rakas veljeni, olisin suonut teitä näkeväni, mutta aika ei myönnä ja esteet ovat niin suuret, etten voi kohdata teitä tällä kertaa. Mutta hyvin iloinen olen siitä, että teillä, rakkaat ystävät, on kiusaukset yhteiset minun ja muiden ystävien kanssa, koska minä olen saanut tietää, että olette ukko Paavolta nuhdeltu hempeästä mielestä ja maallisesta myötäkäymisestä. Niin, rakas veljeni, älä pahastu, älä Jumalan tähden, että minä olisin parempi sinua eli oppineempi missään asiassa enemmän kuin ystävät niin hyvin Ingman kuin Essenkään, mutta minä, rakkaat ystävät, muistutan teitä, että etsisitte valkeutta ja salattua viisautta Herralta tällä vaarallisella ajalla, joka nyt on heränneillä. En minä pyri teitä opettamaan nyt enkä vasta, vaan ystävyydellä muistutan teitä että, minä niinkuin tekin, olemme moninaisten kiusausten alle annetut Herralta lihan kuolettamiseksi, että henki eläväksi tekisi meitä raukkoja, jonka kyllä ymmärrätte paremmin kuin minä. En minä, hyvät ystävät, pyri teitä enemmän nuhdella kuin opettaakaan, jonka luulen kyllä ymmärtävänne näistä sanoistani, jotka minä heikon veljeni ukko Gabrielin (Markkasen) kanssa viidestä mielestä olemme aikoneet teille kirjoittaa. — Jos asiat myöntävät, olen aikonut ukko Gabrielin kanssa joulun tienoissa olla Lapualla, emme opettaaksemme teitä emmekä myöskään maallista apua kerjätäksemme, niinkuin luulen arvaavanne, vaan ainoastaan saadaksemme kohdella ja keskustella kanssanne niinhyvin ruumiin kuin sielun tarpeista. Voikaa hyvin, niin paljon kuin mahdollista on, niinkuin Kristuksen lujat sotamiehet, ensin itse jokapäiväisen elämän alla kuin myös sanankuulijoittenne holhoomisessa, josta teidän pitää tehdä tili vanhurskaan tuomarin edessä, jonka itse ymmärrätte paremmin kuin minä, omasta virkanne velvollisuudesta". ["Ukko Gabrielin ja Pentti Korhosen" kirje 17/9 51 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Tästäkin kirjeestä päättäen, tuntuu kuin olisivat heränneet talonpojat koettaneet tehdä voitavansa sen hajaannuksen estämiseksi, jonka enteitä yhä selvemmin alkaa näkyä herännäisyyden riveissä. Useat Malmbergin läheisyydessä toimivat papit sitävastoin valmistautuvat eroamaan hänestä ja koko liikkeestä. Samaan aikaan, kuin Malmberg sai Korhosen yllämainitun kirjeen, kirjoittaa esim. A. W. Ingman Jos. Grönbergille: "Minäkin olen näinä aikoina ollut lamautunut sielun ja ruumiin puolesta, pääasiallisesti siitä syystä, että kaikki inhimilliset oppi-isämme sekä Savossa että täällä ovat minun silmissäni aivan auttamattomasti langenneita. Asianlaita on se, että olen tullut huomaamaan heissä mitä kamalinta nikolaittisuutta. Olen koettanut teeskennellä ja peittää tuota sodomilaista ilkeyttä, mutta yhä vain se pistää esiin enkä voi sitä itseltäni salata. Seurauksena onkin ollut, että minä D(urchmanin), E(ssenin), Favorinin, Roosin ja useimpien muiden täkäläisten nuorten pappien kera olen lakannut kaikesta auktoriteetteihin katsomisesta turvautuakseni yksin Jumalan sanaan ja vanhoihin hyviin uskonpuhdistajiin Lutheriin, Arndtiin sekä Speneriin ja muihin hallelaisiin, ja me olemme huomanneet olevamme kaukana heidän opistaan, ainakin käytännössä. Olen nyt alkanut rukoilla ahkerammin ja huutaa Jumalan armoa osakseni, toivoen ettei hän voi minua jättää. Varsinkin on J. Arndt ollut minua kehoittamassa, vaikka kirjani [Riitakirjoitus Hedbergiä vastaan.] julkaiseminen paljon estelee minua. Minkäänlaisiksi puoluejohtajiksi emme pyri emmekä aio julistaa mielipiteitämme muille kuin lähimmille ystävillemme. Minulla olisi paljo sinulle sanottavaa, mutta en voi sitä kirjallisesti tehdä. — — — Luotan täydellisesti veljelliseen uskollisuuteesi, niin että tämä jää sinun ja minun välille. Niin ovat asiat. Herra auttakoon meitä. Amanda (Malmbergin vaimo) sairastaa heikkona kuumetautia. Itse toivoo hän kuolemaa. Minä toivon hänelle samaa, jos hän vain otollisella hetkellä pääsisi pois tästä murheen laaksosta. Älä milloinkaan näistä tiedoistani mitään Malmbergille ilmaise". [A. W. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille 13/10 51 (omistaa kirkkoh. J. Bergroth.)]

Jo tämä kirje osoittaa, miten salaperäisellä tavalla Malmbergin heränneet virkaveljet Pohjanmaalla valmistautuivat eroamaan hänestä ja siitä liikkeestä, jonka yksimielisesti tunnustettuna johtajana hän näihin asti oli ollut. Silminnähtävästi johtui tuo pelonalainen salaperäisyys siitä orjamielisestä riippuvaisuudesta, johon he häneen nähden olivat joutuneet. Syynä oli miehen tavaton henkinen voima ja se johtaja-asema, johon hän vuosien kuluessa oli kohonnut. Väärin olisi syyttää yksin häntä tuon aseman saavuttamisesta, sillä he itse olivat häntä hallitsijaksi kasvattamalla kasvattaneet. Sitä huonomman vaikutuksen tekee sentähden tuo heidän salassa hiipivä, pimeässä vähitellen kypsyvä vastarintansa. Se esti kaiken suoran ja miehekkään esiintymisen ja siihen hukkui kaikki vilpitön veljesrakkaus, joka ehkä vieläkin olisi voinut asiat korjata. Että tämä oli Malmberginkin kehitykselle vaarallista, on itsestään selvää.