Rajuilma likenemistään likenee. Ei mikään mahti enää voi sitä estää.

XII.

Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.

Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta, Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa, viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen. Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se, joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.

Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369) mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen, esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja, sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän evankelisuudellaan estelee.

Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse Muistokirjassaan seuraavat: Heikki Kytölän Pulkkilasta, Matti Nisulan Ylivieskasta, Emanuel Wahtolan Sievistä sekä Erkki Junttilan. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola, palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En sinua moiti, mutta et voi kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola, jolle Wahtola itse tästä puhunut.]

Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A. Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina Kempeleessä, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää, mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua, sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella, ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi. Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat, veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden, mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen valtakunnan tähden". — Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille: "Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen, esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta. Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto; A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme. Ilman tätä — niin hän sanoi — on kaikki turhaa, sillä lahjat eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä. [O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]

Yhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen matkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna kesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain vahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti Haapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin jo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon kovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H. Helanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja veljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan sekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli alkanut horjua mielipiteissään.

Jo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm Niskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen työtään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset eivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva vaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut ehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck, joiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi olettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa vieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai vahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan heränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa. Herännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua, mutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin ennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia tervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin, mutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta herännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut verraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta. Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja heränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo ennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon saarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa ja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä Schwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä y.m.]