Muutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät heränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen katsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he asettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan kuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, niin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat olivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän aikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko Pohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä heränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen että vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy, "toistupalais"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita eikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että Pohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan olleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin luultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja itseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa niitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja, joihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla jaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen sanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja, on kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati jyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden alusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen liittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja itsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet Herran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että juuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin tähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa työtä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike lissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli pappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan Kempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.
Jota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys, ja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy ennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän laestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan neuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka, oltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v. 1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle. Kesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: "Ei kai Rovaniemikään ole vapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja varmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin tunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista koiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ todellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli tarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele sitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai varustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se, joka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen kanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon, itsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat ravitkoot myöskin itseään evankeliumilla". [Paimenmuisto; Laguksen kirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]
Niinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden kaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä lisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen sairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla kaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen kristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen ja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan perusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää elänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä synnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa huomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä yksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin piintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden elämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista vain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri samaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka puheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat hänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä niille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella kumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta kaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli siksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden taistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä siksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa Ruotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien luottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus monen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin ihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi ja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään selitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä suurimmassa määrässä lisäsi.
Paitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava A. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849). Ensinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan heränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot yhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin poismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen herännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut hyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto Munsalasta Kortesjärvelle (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien väleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän tekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja peläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin tunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän ennen muuttoaan: "Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan", ja muutamia kuukausia myöhemmin: "Tuntuu kuin olisin kutsumattomana vieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona kunniallisten ihmisten joukkoon". Että Helander jo tähän aikaan huomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan kylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen Otto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä: "Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut saavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne päästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä eroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa sydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä kanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin pelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä, kun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden siitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan veljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On kauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska siitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä, mihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa". [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman kirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Näissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen ahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen vastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan, jotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan herännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään onnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö tuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat tuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja itsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon korjaamiseksi.
Merkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan herännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua onnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä eripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta isältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla kannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän niin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin luo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari Castrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että sikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta päättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W. Niskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt likempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä puhuttelemasta hänen vaimoaankin. "Palasin kotia, en tyytymättömänä, mutta en oikein tyytyväisenäkään", kirjoittaa Helander kysymyksessä olevassa kirjeessään, lisäten: "Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m. vaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika kauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa hajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana herää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen aina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse tietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi ainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan olen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine ominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun nyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää kiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen. Mutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa oppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä ja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen voimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni sokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään taistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen kyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen, olen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin tehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani hämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin asti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta huomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja outoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin on syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut suoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä erosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä työskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan Kristukseen!"
Huomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy olleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa kirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: "Meidän kesken vallitsee yksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta kyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain emme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi". Tämän, samoinkuin edellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa, ettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut Malmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että jako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin kirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun Purmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti silmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen sielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä piireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander veljelleen: "Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä. Viiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys rakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen illalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta tuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois veljesruumiista". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J. Wegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: "Olen kyllä kuullut Svahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta kaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän olisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä, jonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti odottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät". Tammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä, jotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2 49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä olevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla, kuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon vielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa Uuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 A. A. Favorin, joka sitäennen oli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J. Snellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä Kruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä Piippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana sekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin kappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius Kortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III, 98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan herännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa jälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina 1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina Luodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta taisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi Pyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman kappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli kappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna kappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53 kappalaisena Bergössä; N. R. Lagus oli ylimääräisenä pappina Vähässäkyrössä; S. U. Gallenius, joka vuosina 1848-50 oli ollut ylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; E. W. Snellman oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä hän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O. W. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.
Sopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys voitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki pakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon suuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että ajanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle selvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon hallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa oli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä liikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun tuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold Helanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä, huomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen aikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä kirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen: "Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin tupakka-seuroihin", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen pitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin aikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti soti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Suomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean ehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi kirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta semmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten luottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin ollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät määräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan, semminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi Vaasassa K. K. von Essenin kirjoittama "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck sanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä seuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä "Teologiska traktater, II". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja perusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka määräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun ohessa: "Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä — kaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja ikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden puolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä vastaan — uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä suvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten. — — — Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä Gangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta poissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan pitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'. Jo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita vastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee lisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista erehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä, niin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon halveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran kirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan, kun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen kera ja kirkollisessa hengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä syillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla eivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet saattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa, miten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa usein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen jumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia todistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin aikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma Gangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt etsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja kristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa, kotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät meluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. — — — Myönnettävä on myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä elämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen julkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa, jos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien sisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden vaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä neuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai myöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo tieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin paljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka syttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen, kuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se olisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun mukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja edistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon luonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon kautta, jolla heränneitä ahdistetaan". — Huomautettuaan, että konventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt maallikoita vastaan, joilla, "he kun eivät ole osallisina papiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua eivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta erehdyksiin" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean ehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan osaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen kerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen toivomuksen, että "Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat äänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää teroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä voi vaikuttaa muuta kuin pahaa". Väitteitään tukemaan lainaa kirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista Saksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin valtiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.
Samoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa, komitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin jyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: "Jokainen historiaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän kovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut huippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon palvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa esiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa babylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä vastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas Spener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa itsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle sille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen hengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä; kaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko heräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen aikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen jaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan asettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään maallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun konventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat loukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen vihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä aseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja nostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä. — — — Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu suruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden ylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä siellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea raamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain rikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä kohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa synneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja kahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän meidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on veljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä".