Muutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat tarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin lämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta tämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina, herännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on ollut Suomen kirkossa.

Paitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan sisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia kirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli käsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet miltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset paitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: "Olisi odottanut, että näin perinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta komitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan: 1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme pääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan ole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina dogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. — — — Kieltää ei voi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole ainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat jatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että julkilausumisen yhä selvempää ilmaisua". Teroitettuaan kirkkomme eri tunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: "Jos nyt, halveksien näitä tunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin menettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme ehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen olisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä lähteitä?"

Samaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa menettelyä. Hän muun ohessa lausuu: "Niinkauan kuin kristillinen kirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata tunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien yksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen vaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei ole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika on siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi, niin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi oman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei tahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen tulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden pitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme. Sentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia niin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset ihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan mielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että kirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että kirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa, niinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen apostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja perustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden koekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään vallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin paljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen rauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon pitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä Jumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala palalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään epäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja olemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua raamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain saisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi".

Pietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin halveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta ansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat. Suuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt kysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into. Tätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin ennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme tunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan luettaviksi.

Mitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne postilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin vastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin riitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet selkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä kirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen nimellä "Ur det fördolda lifvet" (Salatusta elämästä), joka viimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun tapaamme vain hänen "Evangeliskt Veckobladissa" jo ennen julkaistuja mietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.

Olemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta, että Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän heränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia yleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän uskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että elävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri Stenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja pedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään etevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan persoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan heränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää Stenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa siitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä kaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta, josta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on moitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan koulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa sanat: "Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan määrätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello, joka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima vuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi meille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään nuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan tuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa persoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän voiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon".

Epäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin merkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he hänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei heillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään. Hepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain teosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa määrässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään luetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen ja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista kantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan ainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan kouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että hän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa oppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen kansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla päivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin silmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin tarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme mestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin Vaasan koulussa Stenbäckin aikana.

Kuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä pedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä semmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen siihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa. Silloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita sanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän oli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät tiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin joskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus vain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät Jumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten tärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta oppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen todellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa virkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin julkilausutut: "Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että se henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen tilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi vaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun alituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen tahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen laatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin opettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen välittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden elävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää huolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä, vaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että sen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse on likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että opettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät — juuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei suinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän tunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei hän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä itsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta hoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä, jota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi saada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja horjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan uudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon likeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen sukulaisuus".

Olemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta oppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen kulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen nuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina vuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen harrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan pitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: "Löytyy kieli, jonka perusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja sitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota koulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on täysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on nuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että muita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä otakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja välttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa rikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti täydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä". Jos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu suomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli synnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille aatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko aikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen katsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän julkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan oppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta liikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko maassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan kehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen enteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on joutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]

Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan, löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius. Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]