Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina vieraantumistaan vieraantui:

"— — — Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa, millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean, yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa — siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa, joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi, monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".

"— — — Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä, jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus, keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia, jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia, toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?

XIII.

Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde heihin.

Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F. H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään. Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]

Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin, pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan, kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita, sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt, unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"? Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja — sääliväisyyden ja myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia Bergroth y.m.]

Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä. Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa "kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v. 1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O. Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd, J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]

Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista. Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:

"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa, himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu, rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien omistamisen tarve. — — Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]