Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F. O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet. Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]
Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma, josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava, kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.
Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman [Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O. Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa A. J. Lilius, joka oli heidän appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"? lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään". Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta", sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi: "Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. — En anna teille parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa, pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi, lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli. Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa". Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos sinä tahdot minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen". Toinen talonpoika — — Iisakki Koskela — — kiivastui niin, että löi nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". — Jo tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan". Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert. (1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]
Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.
Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa, mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra, sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa, Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin, niin menemme mekin".
Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista, kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:
"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta, vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex [Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä, että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu ehdotonta kuuliaisuutta kaikelle Jumalan sanalle, ettemme yleensä todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää. Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan. Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan mukaista. Paitsi siitä, että oppi pyhityksestä siten on tullut kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse perusoppi, vanhurskauttamisoppi on ollut löysä ja hatara. Uskoa olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna, kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon perustusta, Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole oikein esitetty ja teroitettu. Armonlupausten, joihin uskon tulee turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä. Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin lausunnossanne esiintyy".
"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä: tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin, malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon, vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat köydessä — ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä uskoa ei ole kukaan uskaltanut omistaa, ja rakkautta on pidetty miltei vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu valheen alttarilla — ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä, joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä tulla ulkoapäin, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan sisältäpäin täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa, ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa, sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä, kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".
"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt, kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".
Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan. Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä, katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen, itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.