Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava, viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]

Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva, saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän, arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet, "saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim. seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä. Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]

Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet papit hänestä tuomiten luopuivat — etäälläkin asuvat ystävät, nekin jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin: "Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt, mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.

Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H. Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän. He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden — en heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa, kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut. Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni ja pilkattu — niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni, äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen. Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten, perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi". [Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A. Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]

Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A. O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen: "Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä armoa, elämää, kaikkea — ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. — — — Sentähden ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa, jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'. Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä sydämellä sitä ajatella". — Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla, että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M. Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' — niin alkaa joka päivä — mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi — niin että voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]

Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille. Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa tuommoinen pyrkimys on. — — — Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. — — Ei saa muka aina pureksia samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä, niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien, estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on kuitenkin totta".

Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin, jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä. Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille", 1907).]

Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii. Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa. Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki. Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi". [Kert. Kaisa Autio.]

Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut. Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi, parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta. Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on? Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä. Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi, repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä. Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo, yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä armahtakoon!"

Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät, että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin. Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin puhua kanssani".