Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui, ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H. Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä, viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään. Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä. Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että saan puhua suuni puhtaaksi".

Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton, suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta. Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä. Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla lohdutusta ihmisistä — jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold, että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".

Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut "uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt "järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä". Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha. Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka, liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan, jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.

Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen. Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei — maailma on aikoja sitten ollut minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän kanssaan en tahdo olla".

Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr. Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa. "Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon, ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi kerrottakoon seuraava tapaus.

Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö. Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen. "Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui. Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet? [Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O. Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E. Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]

Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä, kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille, Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa, niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli. Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko maassa.

XIV.

Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja herännäisyydestä.

Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan, jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839, "koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet" sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä". Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle "palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845 muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa. Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.