III.
Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen vuoteen 1860.
Vaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti koskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen heränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät ottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä miltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa määrässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen näyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin herännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä, onko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava yhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova maailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää silmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka selvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva toinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat kokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten hajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen henkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä tuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta heikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja tarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on joutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen uhkaa väsymys ja hajaantuminen.
Ennenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä tarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa huomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän loppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon rinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä eikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen merkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo siitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.
Olemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain muistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen liikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen sai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta historiallisena lähteenä.
Historiallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä esittäjän puolueettomuudesta — siitä onko hän voinut ja tahtonut puhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka alkuvaiheita hän "Muistokirjassaan" on kuvannut. Hän liittyi siihen jo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee pääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa, Kiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri niillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät ja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä esiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana ja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa määrässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä. Tämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei ainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun hänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei siihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa, niin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin jaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen kuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen arvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on pantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen katsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki, jotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat kerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei vetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä hurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina Paavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä selvemmin näkyviin "Muistokirjan" kertomuksissa Henrik Renqvistin opista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.
Mutta tämän uhallakaan ei Niskasen "Muistokirja" niissäkään kohdissa, joissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia käsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo monet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä eksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat sen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin päätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa armosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen näissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa teroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.
Ainoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta vastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on hänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin, jonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä hyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää, kuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle kannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat ylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna esiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen kiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus tasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää "kansaa paljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen saarnojensa kautta", sekä että "hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen", vaikka "ei taidon jälkeen" j.n.e.
Että Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa, näkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen pöytäkirjoista, joista hän "Muistokirjassaan" kertoo. Näihin kohtiin nähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia virheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli asiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun on kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen lauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen kirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin käsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja eikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston järjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että kertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii siitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin kuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään niistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän esim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka hän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa tunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa määrässä "Muistokirjan" luotettavaisuutta.
Päivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä siihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka, ettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista varmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat poikkeuksetta oikeita.