* * * * *

Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen. Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista, sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti, kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden 1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:

"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten, että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme: minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä, emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa: minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) — Amen".

Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan, "mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa". Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu". "Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.

Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385) mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]

* * * * *

Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous, kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.

Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.

* * * * *

Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä, mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä tarkoittanutkin.