On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu, siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän, vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle virkaveljelle:
"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää, voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea, synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen, syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus, usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä! Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin virkaveljelle 18/5 57.]
Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:
"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität, että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua, ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut, Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut; mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. — On kyllä totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä, vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J. I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]
Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin, ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]
Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä. Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt. Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854, käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa, sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi. Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina häirinneet".
Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika "subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo, koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 26/11 56.]. — Syvästi on jaonhenki päässyt herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!
Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta. Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F. Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta, näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:
"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea 'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri, vaan se on nöyryyttävä tunnustus — tunnustus, jota — siitä olen vakuutettu — en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon. Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi, ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme; ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on, usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja sen tarkoituksen ehdoista".
"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka. Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista, että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista, jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen, raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden. Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o. sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]