Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi olivat muuallakin asuvat heränneet — ensimmäinen lienee ollut Jaakko Vegelius — alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin. Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista, sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä. Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.

Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860. Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta. Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen (1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]

Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859 vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan kirjallisista töistä.

Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä "Hos hvem finnes den Heliga Ande"? (Kenessä on Pyhä Henki?), joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä kirjanen onkin — se sisältää vain 28 sivua — ansaitsee se mitä suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän, persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh: "Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"? Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä; se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme 'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I. Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].

Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T. Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.

* * * * *

Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä oli — Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) — mutta uusia herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt. Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen. Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta [Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].

Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut. Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta — hänen kauttansa, joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä. Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata, vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma, että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].

Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi, ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja siten Herrasta luopuneina.

Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla". Kirjeessään — se on kirjoitettu joulukuussa 1860 — valittaa Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka, että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. — Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua L. J. Niskasen pojan Juhani Niskasen omistamaan Koljonvirran luo vasta perustamaan, Virrantalo eli Niskala nimiseen uudistaloon, 2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun heränneitten johtomieheksi.