Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa, mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea, joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.
Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II, 218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849, häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin, ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".
Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä, kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen. Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan. Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.
Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella. Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla, jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku noin 60-70.
Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa seuraavaa:
"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan, selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys, niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen saattaakin sitä tehdä. — — — Vaikka tapana on tällä tavoin rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät, siitä uskonkappaletta tekevän. — — — Nämä rukoukset pidetään ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10 minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan, jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan, lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten vasta noustaan ylös".
Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa, veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista, taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].
Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan. Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä.
IV.
Henrik Renqvist 1853-1866.