Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka 1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään, ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa. Vuodet painavat hänen hartioitaan — Renqvist lähenee 70 ikävuottaan — taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.
Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä, sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme, mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.
Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan A. Paasosen ja P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.
Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä" kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa, niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m. oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää 500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta, väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina, kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli hän salaa kerännyt.
Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228 ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.
Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä. Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859, muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m. tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama. Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta: "Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta, ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa: sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin. Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu, ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan, voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä suuresta työstä"!
Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa, syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi aion panna: 'Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus ja rangaistus'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H. O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan. Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä "erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä (kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen Paavokin. Bergh on raateleva susi".
Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: "Kuolleen uskon opin ilmoittaja". Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl, Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin 10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10, Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10, Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa, missä Renqvist itse sitä levitti.
Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille: "Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä, niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella) lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. — Muista Renqvistin vielä hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin "Antikristuksesta" -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.
Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta. Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä, mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan", valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa 8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m. arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".