Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin. Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan" pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon, Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta, näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran, Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata, että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia, joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.
Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi, tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys. Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti, jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja vasemmalle".
Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina koonnut varoja lähetystoimelle".
V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet Herran ehtoollisella".
Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni, lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna, vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä. Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina, hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä, jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865 todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".
Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma, alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli — varma on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään, eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija, joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan, niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle: ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut, sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton. Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen. Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta', jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".
Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin, puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.
Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet, itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista. Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla, "mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia, varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.
Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui, ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut. Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.
Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran, kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella, saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan, ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen: "helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee", lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".