Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa, usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh: "Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää. Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita, varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden, uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa, kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta, mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta, että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864 Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä — — —, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". — Ehdotettuaan näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen 'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan, etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista, kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa sanoo uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta, mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista, näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus, millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan: "Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa. Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen, että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä. Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin, ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa." Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M. E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille: "Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan. Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty, mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman 'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen, kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m. Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi 1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina, lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa, millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun. Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan 1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät, olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T. Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O. H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5 65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V. Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

* * * * *

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin. Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua. Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa, jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen, tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille. Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot, heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.