Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä opeista uhkuvan puheen — työläästi se voikaan olla toisenlaista, hänen kun tulee esiintyä niin usein — niin se jähdyttää enemmän kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. — — Jollei veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista, liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä selityksiä." — Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim. Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran, sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä — — — herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi, että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848 uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän, J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä, joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin 1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa. Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J. F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin. Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi, että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään — sydämellään, tuo ei ole yhtä tärkeä — lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa. Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi, että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet. Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei [Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen: "Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa, sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin. Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan 'peruskäsitys' [Ruots. 'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa. Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla tavalla toisistaan Jumalan sanan ja Pyhän raamatun, niin että jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta, saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että 'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan, vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei tahdo sitä tietää, voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. — Näen ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa. Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. — Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen, ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet, joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille. Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim. kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta, virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia vai päinvastoin j.n.e. — Joka tuntee kansamme tietämättömyyden ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden, niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia, vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o. että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita päätöksiä tehtäessä kuului 'Pyhä henki ja me (apostolit, piispat, vanhimmat) olemme hyväksi nähneet'; 2) Papisto on aikoja sitten kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo kuuluukin, ovat kuitenkin sekä sääty että sen yksityiset jäsenet suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen hallituksen suosiolle alttiiksi. — — — — En ensinkään pidä rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin, asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia. Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa kumoaisivat sen päätöksen."