Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian, eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät, mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä. — — — Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta, saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi, jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa (katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa, että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun 4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan kuuluu. — — — Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus, niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen, uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää, valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten, vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy, menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt; jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa, isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen, mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden, esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh. Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto, jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373) on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien" seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle. Tunnetuimmat näistä — heitä oli vain viisi — ovat J. M. Stenbäck, M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden. Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa — — — j.n.e. älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin, näet muun ohessa sanotaan: "— — Konventikkelikielto tekee papista koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa, jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta, sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa, epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia. Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni — sekin on myönnettävä, ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845 julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella "Anmärkningar öfver förslag till kyrkolag" (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän — se oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi — arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota, kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika, jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).