On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m. Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä, kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J. Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W. Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B. H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille. Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka, joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa, mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S. Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan, siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin, ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut. Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä, lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut, että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle, joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta, tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: ensiksi se ei saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia. Toiseksi se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. Kolmanneksi: älköön se säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä, jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan, jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista. Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle, viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä, jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen, ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla, vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran, ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! — Tämä tietää papiston oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla, rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen 1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math. 15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan, joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen: "Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden, jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse pujahtamaan opetukseen."