Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa, joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen, Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E. Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg, O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto. Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G. Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W. Wegelius.
Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä "Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan. Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:
"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:
"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa sen kokonaan.
"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä — kysymys, jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme. Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia, jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut kirkon sisimpiä elinjuuria.
"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä, jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.
"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen, jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle, vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa, tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän 'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen hoitamisesta — sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan, niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.
"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata, jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua vastalauseemme sitä vastaan.
"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita, ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään, hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä. Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute, jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia, jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina; Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi; Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.
"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme, jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy mahdolliseksi ja välttämättömäksi."