Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22 p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K. Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E. Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja, uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:
"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan, olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu, velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty, jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin. Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus; pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."
Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima, kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta, etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52). Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat taistelleet.
Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto. Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja. Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O. Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön laatiminenkin oli uskottu.
Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys, kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:
"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava, vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset. Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin, väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava. Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä, syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri kohdissa on säädetty. — Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää paikkaansa uudessa kirkkolaissa."
Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:
"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria koskevassa luvussa säädetään."
Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä, että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta, sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I, 210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin, joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.
Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni, joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen (III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja, jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa. Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.