Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten. Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat, jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim. Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa, joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus, niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi, vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen, näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan. Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit — muuta siltä tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia — mutta heränneitten esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava, että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa, missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta, tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10 §. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja näitä kuulematta. — — XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s. ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan — julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta, seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua koskevista toivomuksista — ilman että valtion muut jäsenet, joiden pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä, onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan, saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin, lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr. Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet (IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin "ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen 1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille. Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H. Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta", jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota, kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F. Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II, 174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15 henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset, joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin, että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan, ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta tuomiokapitulia.