Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä, joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist).]
Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]
Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta, jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme. [Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)] Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.
Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana, jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta. Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät hänen esitystään vastaan.
VI.
Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa, joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä. Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu. Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista edustajista mieskohtaisesti — Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan olleet poikkeuksena siitä — niin runsaasti olivat saaneet kokea. Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus. Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla näkyy.
Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa, miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa, joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden erityistä huomiota.
Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:
"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla, puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen. Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen, joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa kuin yksi. — Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen, miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi. Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen, ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen vastenmielisyyden esineeksi."