Niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten kaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä. Tunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti kuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille silloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat hänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne selittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin, tätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim. seuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille kirjoittanut: "Uskon hedelmistä, pyhityksestä ja rakkaudesta, Paavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän tahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva niihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. Pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa, oli hänen sanansa." Näiden sanojen johdosta huomauttaa Bergh: "Katso todellisia lahkolaisia. Niin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia harjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät uskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin syntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä uhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin on vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen itsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan varmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden vaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan tahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui pyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui siitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä sanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina aikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen. Niinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen ulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja Hedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa."

Tuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan selventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla painettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan Paavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei kaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan tarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin siihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen henkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin pyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun selvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.

Toisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista Suomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole esiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin. Tuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille tätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen täysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa syyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle esiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut, jos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin, missä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle tulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen pääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja, vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina, kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.

Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus, F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi, mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta. Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.

Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin, joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää, että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa, johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä katsantotapa.

Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L. J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta, painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki, joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.

Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt, ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3) kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin, yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua, näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä. Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä. Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli — joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva. Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen, jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan: "sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä". Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja, vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin, eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F. Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.

Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet, joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja, vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.

Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen seura.].

Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden, hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi 50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]