Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa". Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä. Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti kohteli tätä täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe); Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E. Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja; Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

* * * * *

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä. Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862) hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän 1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861 jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi: "Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä "Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita), 1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa), 1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät häntä vastaan. — Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa, joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet, sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan", jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut. Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä. Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi. Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme. Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä, niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." — Varsinkin Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta, jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T. Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta, joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson, Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg, Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa, että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin, etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme, että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he yliopistossa olivat.

* * * * *

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut. Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866 kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä "Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa — von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus), 1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867, Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä sanomalehtikirjoitukset — eivät riittäneet hankkimaan hänelle sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54 ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin, jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen. Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin, olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä, vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista. Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista, koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä: