Mitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä kyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia, vieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä tuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään pitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon kautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden järjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti, ja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina hajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan tasangoilla.
Huomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui, kun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen hellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä tähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin voineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä, mutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren herännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin kuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin silloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v. 1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että seurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin. Täällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin, näkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä on publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan omaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet kristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja huolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän kiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa käsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen välttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä tavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja suostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen ja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä sekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille, että se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa ei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista sovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet syventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. — Toisen ecclesian muodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa jokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä tahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole huomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien uskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt luonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on arveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu soimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. — — Toinen seikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät, on oman kristillisyyteni harjoitus — se, olenko puustavinkaan jälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa minua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa pois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis vastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen, että he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse olen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas tuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että tämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa minua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua ja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä usein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi henkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja kysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani armon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani. Voi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä mikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun, jonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla kaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että Herra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni horjumattomaksi" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].
Miten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä ja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut, osoittavat seuraavat sanat: "Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole aiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee osaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on totisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini, Yli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut kotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi puoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta! Voi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta asema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa käyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus ennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein rehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä tulee minun tehdä?" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]
On merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan Malmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen, että hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.
Österbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha pylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä jaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan vikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään, liittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.
Ainoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v. 1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis seurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi häntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla hajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!
Österbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä herännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon enteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta ei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina, jolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859), alkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti vähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu työtä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen oli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa ylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming jo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei tahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen karttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan vanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike potea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen kaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei päässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.
Muiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee huomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä (1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama yleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi häviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli. Pyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52 ja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen apulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava uskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai tukehutetuksi.
Etäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet kappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten herätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta — hän oli kappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 — syntynyt melkoinen liike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi näkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot, niiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet ovensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui. Semmoinen oli esim. Antti Vuoti, joka Montinin kanssa kävi Jonas Laguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]
Kiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja muistettava Frans Fredrik Lönnrot. Hän oli syntynyt 1830 ja vihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa, Kemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä hän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen, tunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja syvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden aikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi hän Laguksen katsantotapaan.