Herännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu J. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja muiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen tarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä hän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden suunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta huomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään voimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli Stenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena hän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan viimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.

Vaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi juoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti merkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta kunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan ja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan. Aika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo ajatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa oli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti muistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa, Siikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v. 1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko Vegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja vastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta heräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden joukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin kuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että vainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan muistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet löytänyt, muun ohessa lausuen: "Siten tuli hänkin loppuijällään haisevaksi entisille ystävilleen." — Stenbäckkin oli oppiin nähden likeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.

Pohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen mainittujen lisäksi huomiota myöskin Emil August Wichmann, joka vihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella vuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä paraikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin tähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena elämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan, jota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja siten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle. Huomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia löytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä seuduin liikkunut.

Samana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi K. A. Forbus. Hänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin sielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella kappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin Säräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan ehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän kuoli (1858).

Näinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas Lagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III, 93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista heränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun alussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta vuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi sekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä syyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo näinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai nimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen toimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä Pudasjärvelläkään saanut aikaan.

Paitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut näiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon. Usein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona. Joskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin kuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat esim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin nähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin pappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin Österbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden seutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria Chydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen hääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä sai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle hyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen Sofia Salow, joka oli tunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti vakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi särkevä hartaus kaikkien mielet. — Forbuksen häistä matkustivat Schwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit Jonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven pappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden kuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme kuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin määrin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä päivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin ystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan tavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa. Kun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa huoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa ei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta kaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Tämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka vanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn ajan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille herännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä uskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten aikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille muistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui heidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin, sitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää kohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa katsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä likeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa, eikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja ruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen heistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän vakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka ei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi ja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus, joka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko toistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.

Etelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta herännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään, toiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen heidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja uskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on kuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile toistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän seurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut. Jota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat etäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan sanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit, joukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat pienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen sanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun sanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden suunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa olikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin monessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja, Jumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin ajoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen. Tämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta esiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita tapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike näiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle uskonnolliselle välinpitämättömyydelle.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan synnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa henki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä Malmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa. Siksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen kuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa, ja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se monessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän kristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus riitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä uuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä kuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan nousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat tässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon synnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat hartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden kotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys Suomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa muutamia semmoisia koteja.

Niinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä pappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen sijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen hänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862. Laguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa oli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt. Vimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten seurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso ja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen. Täällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti sanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä, ja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta tunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä näy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa rakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua herännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän oli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä, mutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja toimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava kristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä kasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O. Törnudd]