V. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381), siirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä taisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin moni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli. Aikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander erosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri jaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi erillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854 pääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä seurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja Niskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä olisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema monesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen mieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein sydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi hän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin nähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina 1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen aikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä: "Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa, joita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä epäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun syntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta. Silloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin tehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa minut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin asian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä yksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan Karitsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi. Luokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme iloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme".
Toinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen taloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin vastamainittu. Se kuuluu:
"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään hyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille unettomia öitä. Ja kuitenkin — vähät näistä! Kuritus on hyvä, tulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan käsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen kutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme köyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän alastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät korjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta tietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän oppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä varmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä on pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja hullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme kätkeytyä Kristuksen siipien alle" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].
Ken ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä sukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi näkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu särjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin monesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle hengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen oli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään miehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.
Samaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko Vegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin tullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät olleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan ei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa katsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen kirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa, pitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä kirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä sairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: "Ihmeellinen tuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja kovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].
Ettei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama, heränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät alituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet, ainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: "Älä unohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista seurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme. Älä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi valittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan riennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten hävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän korjaa kaikki" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].
Samaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin jälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita suuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin jakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli kyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha — hän oli jaon vuonna jo 73 vuoden ikäinen — eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä kanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten pappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin se hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja vieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan voi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti paljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit kokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt kaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut täyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.
Mitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden suunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit, nekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen tahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin todistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin, joista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan uuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut sitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat tahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat vieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista K. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta Pohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien evankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä "puhtaammalle tolalle" hän näet kirjoittaa:
"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan hedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat yhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi. Huomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli törkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen veljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat, erosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. — — Näistä jäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin Ruotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he liittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin että harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana, puhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina tulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä ei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan, vielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen uskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä eteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän jyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi ovat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli tiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään kanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa".
Malmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa seuraavan ankaran tuomion: "Suuri joukko talonpoikia siinä pitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä pitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen) kiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen kuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on näiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet eksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat".