Omasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen samassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: "Malmbergin lankeemus avasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että pääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia Jumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina ja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella tätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille antanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta vaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon sanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit ovat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät herätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä löytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat Jumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä vaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi tavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa sunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja sanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Sitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa piireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut usein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan, veisataan ja keskustellaan." [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.]
Yhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V. Ingman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten johdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846 sydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan heränneet, hän lausuu: "Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso, kova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen vastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa hengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä kerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän Jumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden, himojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten kujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona; sille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi suurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei paavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa, Kristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa mitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista pyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen inhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta minua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla. Lutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen uskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi Kristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja minä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen".
Kuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman jatkaa: "Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni Suomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden yksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja rakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina oli siunannut isänmaatamme, oli — niin arvelin — yhdistänyt meidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin sinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi kutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei saisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka ehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja selviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä toimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme odottaneet. Jumala kuuli rukouksemme — pietismin kauhistus paljastui Malmbergin surkeassa lankeemuksessa. — On kyllä totta, että se seikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun innoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi kutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta sitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut ensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa suitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen katkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt tiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy oppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi näihin asti kantaa" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman kirjeen kopia (päivämäärättä).].
Ingmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa suuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan. Samalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck. Ja näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan muodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on niinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on kerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen oli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys. Yllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet lausuu: "Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä vastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta raittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi".
Puolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan, että von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin olivat tavanneet Ruotsalaista — tämän viimeaikoina, lukuunottamatta Stenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849, eivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan siveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä syystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi, millaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen paljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen todistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista syistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja se oli sama kuin Berghin.
Enemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von Essen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän esim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli "se raaka tapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat"; mutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta "raakuudesta", sillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi evankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen heränneistä käyttämää nimitystä "Kainilaiset pyhimykset" tunnustaa von Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja kerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat papeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet noudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu: "Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen ja savolaisten sekä opissa että elämässä" [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].
Näistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli herännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen oppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos mitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa huomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin vähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten henkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta ja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut johtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von Essen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset saarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa kansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla [Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta silloisesta suhteestaan häneen lausunut: "Jo v. 1832 solmittiin se likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden vuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan sanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin hänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen kehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin paikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut penniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti tuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin hänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen verrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].
Näin ollen on vaikea selittää, miksei ainoakaan tunnustava sana saa sijaa von Essenin Roseniukselle kirjoittamassa yllämainitussa selostuksessa. Ja samaan tapaan kuin tässä kirjoituksessa on hän muulloinkin usein arvostellut herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, niitä nim., jotka pysyivät liikkeelle uskollisina. Emme ole oikeutetut epäilemään von Essenin sanojen vilpittömyyttä, hänen viimeksi kerrotussa kirjeessä vakuuttaessaan, että hänen eronsa Malmbergista ja tämän eron syyt tuottivat hänelle suurimman surun, minkä hän koskaan oli kokenut, mutta vaikea on näin ollen selittää, miten menneitten aikojen muistot saattoivat sallia hänen lausua niin ehdottomasti hylkäävää arvostelua siitä liikkeestä, jossa hän oli saanut herätyksensä ja niin monta vuotta oli siunauksella toiminut, kuin varsinkin yllämainittu Roseniukselle lähettämänsä kuvaus sisältää. Ja vaikea on ymmärtää, miten von Essen melkein täyteen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän sydämessään tunnusti Roseniuksen Suomen herännäisyyden huomatuimmille edustajille antaman nimen "Kainilaiset pyhimykset" oikeutetuksi, saattoi olla yhteistoiminnassa heidän kanssaan sekä heidän johtomiehensä "likeisimpiä ystäviä".
Ehkä vielä jyrkemmästi hylkäävän arvostelun kuin A. V. Ingmanilta ja von Esseniltä sai Malmberg Lauri Stenbäckiltä. Niinkuin vasta saamme nähdä, nimitettiin viimemainittu v. 1855 Isonkyrön kirkkoherraksi. Jaon aiheuttamat riidat olivat hajoittaneet sikäläisten heränneitten ennen niin yksimielisen joukon, ja turhat olivat seurakunnassa edelleen toimivan F. O. Durchmanin ponnistukset pitää koossa entisiä heränneitä sanankuulijoitaan. Näiden luku väheni vähenemistään. Vielä vähemmin pystyi Stenbäck täällä palauttamaan menneiden aikojen elävää kristillisyyttä. Hän ei ollut mikään etevä saarnamies ja hänen äänensäkin oli niin heikko, ettei hän saanut sitä kuulumaan kirkossa. Harvoin hän saarnasi ja heränneitten hartauskokouksissa nähtiin hänet vielä harvemmin, heikkenevä terveytensä kun pakoitti häntä enimmäkseen pysymään kotona. Huonosti osasi hän sitäpaitsi suomea ja oli tottumaton papillisiin tehtäviin. Miten kiitettävät Stenbäckin toimet koulujen perustamiseksi, lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa ja hänen muutkin kansan sivistyttämistä tarkoittamansa tuumat itsessään olivatkin, eivät voineet ne korvata, mitä tämä kansa jaon kautta oli menettänyt. Uusi kirkkoherra kohteli kyllä seurakunnan heränneitä ystävällisesti, ei kieltänyt heitä kokoontumasta hartausseuroihin, vaan päinvastoin kehoitti heitä siihen, mutta vähenemistään väheni herännäisyysliike Isossakyrössä [Aspelin, "Lars Stenbäck", kert. Hedvig Paavola y.m. Isonkyrön vanhat heränneet.].
Kipeämmin kuin mikään muu jaon tuottama tuho oli Malmbergin ja F. O. Durchmanin välinen riita koskenut Suupohjan heränneeseen kansaan. Varsinkin Isossakyrössä ja siihen kuuluvassa Ylistarossa valitettiin haikeasti: "mihin nyt joudutaan, kun opettajille tuli riita". Muita heränneitä opettajia rakkaammat olivat nämä Suupohjan herännäisyysliikkeen varsinaiset johtomiehet kansalle, sillä heidän kauttansa se oli eniten saanut. Vaikea oli monen varsinkin Durchmanin sanankuulijan Isossakyrössä ja Ylistarossakin päättää, kumpaanko tulisi luottaa, kummanko neuvoja noudattaa. Ennen (III, 409) mainittu ylistarolainen Jaakko Herttua, joka esiintyi puhujana heränneitten seuroissa, neuvoi epäileviä kääntymään Malmbergin puoleen, ja moni heistä teki sen kehoittamattakin. Varsinkin Ylistaron heränneet luopuivat joukoittain Durchmanista. Isossakyrössä oli viimemainitulla enemmän kannatusta, mutta hänen sikäläisetkin ystävänsä alkoivat pian vieraantua heränneitten vanhoista tavoista sekä ilmaista yhä yleisempää taipumusta hajota maailmaan. Ainoastaan 6-7 talossa säilyi liike muuttumattomana, mutta kaikkien näiden talojen asukkaat olivat liittyneet Malmbergiin, kävivät Lapualla häntä kirkossa ja seuroissa kuulemassa sekä seurustelivat ahkerasti hänen ystäviensä kanssa. Tunnettu on, että sekä Stenbäck että varsinkin Durchman edelleen koettivat vetää näitäkin heränneitä ystäviensä seuroihin. Tässä yrityksessään he eivät kuitenkaan onnistuneet. Seurakunnan oloja kuvaava on muun ohessa se pitkä valituskirja, jonka sikäläinen kanttori K. V. Lagus jätti Stenbäckille ja jossa hän hyvin moittivasti arvostelee Isonkyrön silloisia kirkollisia oloja. Kirjoitus on kyllä sekava, ja eksyy tuon tuostakin syrjäasioihin, mutta seuraava kohta ilmaisee kuitenkin selvästi heränneitten piirissä jaon kautta syntyneen erimielisyyden seurauksia. Kirjoittaja näet lausuu: "Ei ole pappienkaan suhde toisiinsa ollut omiaan seurakuntaa rakentamaan, sillä pastori Durchman täällä ja pastori Malmberg Lapualla, jotka ennen olivat lankoja ja mitä likeisimpiä ystäviä, joutuivat joku aika sitten suuressa hartauskokouksessa Ylistarossa, missä oli saapuvilla monta sataa ihmistä, riitaan, soimaten toisiaan yleisön kuullen huonommillekin ihmisille sopimattomilla häväistyssanoilla. Seurauksena on ollut, että melkein kaikki, jotka ennen ovat kannattaneet Durchmania, nyt ovat kääntyneet Malmbergin puoleen, nimittäin kaikki heränneet Ylistarossa ja suuri osa heistä emäseurakunnassakin. Nämä matkustavat nyt Lapuan kirkolle ja pyytävät Malmbergiä tänne vihkimään, kastamaan y.m., ja näihin tilaisuuksiin kokoontuu paljon ihmisiä. Tällä tavoin eksytetään kansaa; ihmiset eivät tiedä, minkä papin puoleen heidän tulisi kääntyä ja kenen neuvoja noudattaa. Ennenpitkää he eivät enää usko mitään, saarnat, puheet ja varoitukset eivät enää vaikuta heihin" [Kanttori K. V. Laguksen valituskirje Stenbäckille (v. 1855 tahi 1856).].