X.
Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin, vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV, 342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa. Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle hankkimista tiedoista.]
Laukkaan silloisessa Sumiainen-nimisessä kappelissa, samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa Kivijärven kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä. Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa seurakunnassa Levanlahdella asuvan Matti-nimisen torpparin kautta, joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se Maria Willgrén, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi muiden kera K. K. Dahlgrén (IV, 121), joka oli Kivijärven ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.
Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet (III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan. Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole omiaan herättämään. — Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304), joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina 1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta "T:ri J. F. Berghin Postillan eli Saarnakirjan" (1875) sekä "Ahti-, Katkismus- ja Erityissaarnakirjan" (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä niitä on pidetty suuressa arvossa. — O. H. Cleve kuoli kesäkuussa 1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset; Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]
Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81), teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä. Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849 tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. — F. H. Bergroth kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun 9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881 saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet, todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja", "monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa" j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan; Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81, Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]
Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén (IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]
Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan. Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.
Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä, Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin, vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III, 258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".
Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian. Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi, että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko", jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä? — — Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi, kuinka pastori on sokea".