"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön. Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen. Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan: Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja, tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta, ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors; Uusi Suometar, 22/5 1895.]
Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet (III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla (1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta. Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut. Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä, oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.
Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa, parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta. Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879 toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle, missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti (1898).
Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän, niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä, monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja. Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897, viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50 vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka jäsenissä on. — — — Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen, ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa, ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen, toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."
Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa, kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890 N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]
Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E. V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v. 1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius. Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen Sulvassa v. 1857. — Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51) kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle, missä hän kuoli v. 1869. — J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta (III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853). Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v. 1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän kuoli v. 1877. — Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin, missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka, oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80 vuoden vanhana kuoli (1898).
Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F. Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J. M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]
Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän, taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert. Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]
Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan", mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.
Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?