Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O. Durchmanille — "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni, kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt, mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G. Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle, jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244) aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa Veljelle".
Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen. kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina. Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut, Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä, kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä, jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858 kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään. Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".
Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62, 4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors, rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]
Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een 1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet, paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä, että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen. Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O. Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F. O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä. Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva; mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän "patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E. A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta, joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella "Jesus yksinänsä". Sen sisältö on seuraava:
"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi Jesusta yksinään. — Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja kiinnittää katseeni yksin Jesukseen. — Kun synti ahdistaa minua, laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani, tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni ja mahdottomuudestani ja katsomaan yksin sinuun, Jesukseni! — Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun, yksin sinuun, Jesus! — Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan, yksin Jesuksen puoleen. — Kun onni hymyilee minulle ja maailma tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti kiinnittämään katsettani yksin sinuun, Jesukseni! — Kun pakanat ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei, me sitä olemme' — silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, yksin Herraani Jesukseen. — Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja autuudenruhtinastani, yksin sinua, Jesus!"
V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan
Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80
vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;
Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva
Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja
K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia
Hällforsin kertomukset.]
— 415 —
Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli 79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään. Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.
Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua, toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta. Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi, kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä, saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." — Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.
Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä 1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva. Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan, jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun', vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa ei ole ollut turha minussa."