Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa, kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:
"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme, hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon, suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin, että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää. Entäs sitten veljellinen rakkaus — kuinka se Vestatulen tavoin paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat milloinkaan — minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena, jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa. Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein, kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."
Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista. Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen mielipiteitään järkyttäneet.
Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v. 1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m. varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten hupaista tuo olisi!"
Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet, olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan, saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin, Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.
Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän heidän käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa. Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei kaikista."
Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus, joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus, joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä. Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi, jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme. Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni Ev. yhdistyksestä".
Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään; entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".
Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv. 61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81, 3/4 62.]
Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W. Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim. puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani, koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut, ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut — olla vastaan! Hän on siis jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa. — — En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon: "Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä". Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.] Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G. — — ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on, (ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin, ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa. Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän takanapäin oli saattanut minua vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."