Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa, tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L. Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh, Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman), joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]
Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän, jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi, kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan, oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään vaikuttaa.
Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää, että hän kohteli näitäkin heränneitä — muitten pietistain luku väheni vähenemistään — ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen kansan kanssa oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina hyvin vähän seurustellut.
Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon. Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi". Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää, ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi pitänyt heitä pietistoina.
Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä. Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel. Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I. Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat: "Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."
Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä, niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta — ei kuitenkaan aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin — ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin." Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi: "Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni, rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan." Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin. Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa. Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat, olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.
Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla. Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään, lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta; tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset ihmiset."
Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck; kert. Charlotte Achrén.]
Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä. Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita näistä kirjeistä.
"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin, ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu, Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan. Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. — Tervehdi Inbergiä sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu. Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."